msaari's reviews
2474 reviews

Ajan kanssa: kesäni Marcel Proustin seurassa by Petteri Kantola

Go to review page

hopeful reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

3.0

Tämä satunnainen kirjastolöytö piti tietysti napata luettavaksi, kiitos Proust-viittauksen. Petteri Kantolan esikoisteos on todella kauniisti piirrettyä sarjakuvaa, joka keskustelee Proustin kanssa. Kirjan päähenkilö, vähän kummallisen näköinen suuton mies, haluaa paeta eroaan jonnekin, missä voisi vain olla. Vastaus löytyy yllättävästä perinnöstä: mies perii setänsä talon, jossa on viettänyt lapsena kesiä. 
 
Mies pakenee setänsä talolle ja pakkaa mukaansa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan – ehkä tämä on tilaisuus lukea Proustit läpi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvastaa vapautta ja aikaa. Talolla kohdataan sedän kasvattihirvi Muussi, naapurissa asuva omaperäinen astrofysiikan professori ja löytyypä puuhun kiivenneenä itse Marcel Proustkin, jonka kanssa käydä keskusteluja asioiden olemuksesta. 
 
Pakko myöntää: sarjakuvan tarina ei lopulta puhutellut. Yksi tekijä tässä on se, että tekstiä on runsaasti ja tekstaukseen valittu kirjasin on suoraan sanottuna aivan kamala. Se on vaikealukuinen ja sekavan näköinen. Lukeminen on raskasta. Eksyksissä olevan miehen pohdiskelu elämästä Proustin kanssa ei ehkä muutenkaan niin sytytä. 
 
Kuvituksen osalta Ajan kanssa on kuitenkin hienoa työtä. Kantolan herkkä vesiväriväritys on todella kaunista, omalaatuisen kuvakulmien käyttäminen virkistää  ja ääriviivoja käytetään taiten kuvaamaan ajan kulumista. Esikoisteokseksi Ajan kanssa on kuvitukseltaan huikean hienoa työtä. Sen vuoksi sitä kelpaa kyllä suositella, vaikka tekstipuoli ei niin sytyttänytkään. 
Hohtavat by Siri Kolu

Go to review page

dark hopeful reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

3.0

Vähän ennen syyslomaa, 14.10. klo 18.10, Koivukylän asemalle pysähtyy hohtava juna, ja siitä alkaa maailman viimeinen viikko. Junasta purkautuu ihmisten lisäksi Hohtavia, valo-olentoja, jotka etsiytyvät tiettyjen ihmisten luokse. Hohtavat merkitsevät kohtaamansa ihmiset valolla. Jotkut saavat merkin, toiset eivät. 
 
Hohtavat kuvaa tätä ihmiskunnan viimeistä viikkoa lukiolaisen Anin näkökulmasta. Häntäkin Hohtavat koskettavat. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että Ani on vuoden verran rakastanut Kapria, jonka kanssa kaikki on alussa, ja nyt koittaa loppu: Kapria Hohtavat eivät merkitse omakseen. 
 
Mitä maailmalle tapahtuu, kun tieto lopusta tulee? On tietysti niitä, joiden mielestä kyse on vain massiivisesta joukkopsykoosista. Ne, joita ei ole merkitty, eivät nähneet Hohtavia, eivätkä näe merkityissä loistavia valomerkkejä. Herää myös kysymys valomerkkien tarkoituksesta: onko hyvä vai huono asia tulla valituksi? Mitä tapahtuu niille, joita ei valittu? 
 
Ja ennen kaikkea: mitä Ani ja Kapri tekevät? Kuinka käsitellä näin isoa ja vaikeaa kysymystä, kun on lopulta pieni ja rakkaudessa kokematon? Etenkin kun ympärillä kuohuu ja Hohtaviin suhtaudutaan niin monin omituisin tavoin. Kello tikittää ja loppu lähestyy – mitä kaikkea haluat saada tehdyksi ennen kuin maailma loppuu? 
 
Siri Kolu on keksinyt kieltämättä varsin kutkuttavan asetelman. Maailmanloppu on hurja aihe, mutta aiheen synkkyydestä huolimatta Hohtavat ei ole ihan niin dystooppinen kirja kuin voisi olettaa. Tarinassa on myös romantiikkaa ja lohtua. Kirja on kuvastoltaan kovin kristillinen, ehkä vähän häiritsevissäkin määrin, vaikka ei sinänsä mikään uskonnollinen kirja olekaan. Mutta kyllä tämä jotenkin kovin hengellisen sävyinen maailmanloppu sittenkin oli. 
 
Kirjan loppuratkaisua olisi kiinnostavaa puida, mutta jätetään nyt paljastukset tekemättä. Kommentoin kuitenkin sen verran, että ratkaisu on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta vähän laiskanoloinen. Loppu siis hivenen latistuu. Hohtavat ei ole täydellinen, eikä Kolun parhaita, mutta on tällä hyväkin sanomansa, kielellisesti kirja on kiinnostava ja rakkauden kuvaus on hyvää. 
Äkkimakea by Oona Pohjolainen

Go to review page

emotional lighthearted fast-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? Yes
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Millaista on supertähden elämä? Siitä kertoo Oona Pohjolaisen ensimmäinen oma romaani, Äkkimakea. Kirjan pääosassa on Mio, nuori maailmanluokan pop-idoli, jonka biisien on noustava listaykkösiksi maailmanlaajuisesti. Kun näyttää siltä, että menestykseen pitäisi saada uutta potkua, manageri ehdottaa Miolle pr-suhteen kehittämistä. 
 
Suhteen kohteena on Adam, nouseva tähti, jonka kanssa Mio äänitti demon muutama kuukausi sitten. Ainoa ongelma on, että Mio inhoaa Adamia, on inhonnut jo ensikohtaamisesta alkaen. Nyt sitten pitäisi esittää medialle intohimoista suhdetta? Ajatus karmii Mioa, mutta eipä hänellä juuri vaihtoehtojakaan ole. Sitä paitsi, kun manageri on tyytyväinen, siitä yleensä seuraa lopulta Miollekin jotain hyvää. 
 
No, suuren suuri yllätys ei ole, että kirjan peruskuviona on enemies to lovers  ja Mion ja Adamin välille alkaa varovasti rakentua ihan todellinen yhteys. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja kirjan romanssi on oikeastaan aika mukavan hitaasti etenevää ja vähäeleistä – se ei nouse kirjassa lopulta todella merkittävään osaan. Mio on kaiken yltäkylläisyyden eristämä: hän viettää aikaa lähinnä ihmisten kanssa, jotka ovat häneen työsuhteessa. Voi olla hieman vaikeaa tuntea suurta sympatiaa supertähden yksinäisyyttä kohtaan, mutta Pohjolainen onnistuu luomaan Miosta kuitenkin hahmon, josta voi välittää. 
 
Äkkimakea on mainio romanttinen viihdekirja, joka kuvaa hienosti luksuselämän varjopuolia ja sitä, miten kaikki julkisuus, kuuluisuus ja kaikkien ihmisten huomion keskipisteenä oleminen voi ihmistä syödä sisältäpäin. Äkkimakea on nopeasti ja helposti luettavaa feelgoodia ja glitteriä, mutta sillä on myös vakava ja ahdistunut puolensa. 
Kaivatut by Anneli Kanto

Go to review page

dark tense fast-paced
  • Plot- or character-driven? Plot
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? Yes
  • Flaws of characters a main focus? No

3.5

Anneli Kanto aloitti keväällä 2023 Näkijä-dekkaritrilogian. Sen pääosassa on Noora Näkijä, joka toki työskentelee selvänäkijänä, mutta eipä hänellä varsinaisesti yliluonnollisia kykyjä ole. Näkemystä ja taitoa lukea ihmisiä kylläkin, ja silläkin pääsee pitkälle. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet perinteisen tyylisiä dekkareita, joissa ei uppouduta syvälle tekniseen rikostutkintaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Pääpaino on rikoksiin sekaantuneissa ihmisissä. 
 
Täysin ei Kantokaan yhteiskunnallisista kysymyksistä irti pääse. Sarjan kolmas osa, Kaivatut, pohdiskelee paperittomien maahanmuuttajien uhanalaista asemaa. Noora Näkijä on palannut takaisin Helsinkiin. Hänen kämppiksenään asuu edellisessä osassa Lapista mukaan napattu Aava, Helsinkiin lukioon tullut nuori nainen. Yhteiselo sujuu hyvin, vaikka Noora vähän erakkomaiseen elämäntapaan onkin tottunut, samoin trilogian ensimmäisestä kirjasta mukaan tarttunut ystävä Hanna kulkee myös tarinassa mukana. Kirjan yksi sanoma onkin, että ystävät ja läheiset ovat itse asiassa kivempi juttu kuin erakkona kyhjöttäminen. 
 
Aavan kautta Noora päätyy sekaantumaan varsinaiseen rikosjuoneen. Aava on tutustunut Minaan, vähän kehnosti suomea osaavaan afgaanityttöön. Hän on tullut isänsä Farzadin kanssa Suomeen pakolaisina, mutta vaikka he kuuluvat uhattuun hazaravähemmistöön, he eivät ole saaneet turvapaikkaa. Isä tekee pimeää työtä ravintoloissa elääkseen. Kun Mina katoaa, Aava haluaa Nooran selvittävän asiaa ja Farzadkin turvautuu ennemmin näkijän apuun kuin poliisiin, koska miksipä paperiton maahanmuuttaja virkavaltaan luottaisi. 
 
Kanto kuljettaa tarinaa kahtena lankana. Toisaalla kuvataan Nooran ja ystävien haparoivaa työtä tapauksen selvittämiseksi, toisaalla taas kerrotaan tapahtumia Minan näkökulmasta. Minan kohtalo on kurja, siltä osin Kaivatut on vahvasti ”nuori nainen saa kärsiä”-koulukunnan edustaja. Luvassa on runsaasti kärsimystä, Minan kohtalo on inhottava. Sarjan aikaisempien osien tapaan Kaivatut ei ole mikään kovaksikeitetty dekkari, mutta en tätä ihan herkimmille lukijoille kuitenkaan suosittelisi. 
 
Kirjaa kuvaillaan itsenäiseksi. Se pitää sinänsä paikkansa, trilogiassa ei rakennu sellaista kokonaiskaarta, jossa myöhemmät osat paljastaisivat aikaisemmista jotain olennaista. Suosittelisin silti lukemaan kirjat oikeassa järjestyksessä (Haihtuneet, Saalistetut ja Kaivatut), sillä tavoin tämä parhaiten toimii. 
 
Jokin Kannon kirjoitustyylissä hiertää minua näissä dekkareissa tavalla, jota en ole muista Kannon kirjoista huomannut. Toisaalta olen kyllä lukenut koko sarjan ja tämä kolmas osakin on sen verran vetäväksi rakennettu, että sivut kääntyivät kyllä vinhaan, eikä lukemista ollut helppo lopettaa – aina teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. On siis todettava, että toimiihan tämä: Näkijä-trilogia ajaa hyvin asiansa sujuvana dekkarina. 
Expand filter menu Content Warnings
Iso hyppy by Mila Teräs

Go to review page

emotional inspiring medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? Yes
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? Yes
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Oivallisia nuortenkirjoja tehneen Mila Teräksen uusin kirja kertoo lukiolaisista. 17-vuotias Routa kokee olevansa erilainen kuin muut, sillä siinä missä muiden perheellä on mukavasti rahaa ja niukasti huolia, Routa joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan ja murehtimaan, riittääkö rahaa edes ruokaan. Kotona on kyllä isä, mutta hänestä ei ole käytännön asioissa oikein mitään hyötyä. Isä on sairautensa johdosta työkyvytön ja muuten vain jumissa tietokonepeliensä parissa. 
 
Routa kokee olevansa laiska tyyppi ja kyseenalaistaa oikeuttaan olla lukiossa lahjakkaiden ja tarmokkaiden opiskelijoiden seassa. Musiikista Routa pitää, ja tanssista. Lukion kakkosella edessä ovat vanhojentanssit. Routahan ei ole edes ajatellut osallistuvansa, mutta kun kutsu käy, hän suostuu, harkitsematta lopulta kovin pitkään sitä, millä rahoilla frakit, rusetit ja taskuliinat järjestyvät. 
 
Tanssitunneilta löytyy sitten jotain upeaa. Rento liikunnanopettaja Otso saa innostettua nuoriin tanssimisen paloa ja Routakin löytää itsestään tanssijan. Otso saa jopa innostettua Roudan kaverinsa kanssa balettitunneille! Tanssiminen tuo Roudan elämään valoa, voimaa ja rohkeutta. 
 
Iso hyppy on mainio kirja. Se käsittelee painavia, raskaita asioita, mutta nousee silti jaloilleen ja hyppää korkealle. Mila Teräs osaa kirjoittaa kirjoihinsa hienoja, kiinnostavia nuoria miehiä: Routa on oivallinen tyyppi siinä missä Amiraalin Niilokin. Tällaisia miehen malleja on ilo nähdä nuortenkirjoissa. Teräs kirjoittaa hyvin, teksti on selkeää, sujuvaa ja uskottavaa. 
 
Ainoastaan kansista mutisen: vähän on haljun pilvinen kansikuva, eikä kannen yläkulmassa oudosti leijaileva tanssijapoika vaikutelmaa hirveästi paranna. Kansien välissä on kuitenkin hieno teos. 
Empusion by Olga Tokarczuk

Go to review page

dark mysterious medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

5.0

Puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk saattelee lukijat uusimmassa teoksessaan – ensimmäisessä Nobel-voiton jälkeen – monista romaaneistaan tutuille seuduille. Vuosi on 1913, kun puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu Görbersdorfin parantolaan. Nykyään Sokołowskona tunnettu kylä sijaitsee Sudeeteilla muutaman kilometrin päässä Tšekin rajasta, mutta kirjan tapahtuma-aikaan Puolaa ei ollut ja kaupunki oli osa Preussin Sleesiaa. 
 
Görbersdorfin parantola on historiallinen tosiasia. Hermann Brehmer perusti kylään maailman ensimmäisen tuberkuloosiparantolan. Kirjallisuuden tunnetuin parantolakuvaus löytyy tietysti Thomas Mannin Taikavuoresta. Görbersdorf oli esikuva Alexander Spenglerin parantolalle Davosissa. Taikavuori onkin ollut Tokarczukin mielessä Empusionia tehtäessä, sen verran paljon yhdistäviä tekijöitä romaanien välillä on. Tokarczuk onkin kertonut palavansa Taikavuorelle muutaman vuoden välein. 
 
Wojnicz siis saapuu parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Hän majoittuu herra Opitzin herrainpensionaattiin. Naisia ei siellä nähdäkään: kirjan alussa huoneeseen tuo ruokaa nainen, josta nähdään vain nopeana vilauksena ohi kiitäviä vaatteita, ei oikeastaan sen enempää, ja pian tuo nainen, rouva Opitz, siivotaankin tarinasta kokonaan pois. 
 
Herrainpensionaatin asukkaat odottavat asuinpaikan vapautumista varsinaisesta sanatoriosta. He käyvät hoidoissaan ja nauttivat illallista yhdessä. Miehet keskustelevat ajankohtaisista asioista. Politiikka kiinnostaa, samoin tietysti Euroopan kiristyvä jännite – ensimmäinen maailmansotahan on tulossa. Aivan erityisesti tietysti kiinnostavat naiset. Miehet ovat tietysti aivan kammottavia sovinisteja. 
 
Se on totta, pitää myöntää, että siinä suhteessa nainen on vain pelkkä objekti. Mutta ei kukaan ole niin tyhmä, etteikö tunnustaisi naisen tietynlaista subjektiutta. Kun katselee naisen kasvoja, on pakko myöntää, että hän on sittenkin jollain tapaa erillinen, hän on yksilö ja subjekti. Eikö totta? Mutta toisaalta hänen ruumiinsa ja sen myötä hän itsekin kuuluvat kaikille, sillä hän on astia, josta ihmiset syntyvät. Naisen ruumis, hänen vatsansa ja kohtunsa, kuuluvat koko ihmiskunnalle. 
 
Herkullinen keskustelu käydään myös siitä, millaista naisten kirjoittama kirjallisuus on ja onko siitä mihinkään. Lopullista arviota on vaikea sanoa, koska – luonnollisesti – kukaan miehistä ei tietenkään naisten kirjoittamiin kirjoihin koske. 
 
Pelkkää ummehtunutta sovinismia ei Empusionissa onneksi tarvitse katsella sivusta. Teos on saanut alaotsikon Kauhua keuhkoparantolassa ja Tokarczuk rakenteleekin Görbersdorfiin häiriintynyttä pikkukylän tunnelmaa. Vuorten rinteillä asuu takapajuisen oloisia miilunpolttajia, kylässä tapahtuu kummallisia kuolemantapauksia ja herra Opitzinkin pensionaatista löytyy kaikkea omituista. Wojniczilla riittää ihmeteltävää. Kirjassa häilyy myös jotain selittämätöntä, kun tapahtumia kertoo Wojniczin itsensä sijasta ulkopuolinen kertoja, joka toisinaan käyttää itsestään me-muotoa. Keitä nämä ”me” oikein ovat? 
 
Tunnelma kiristyy mukavasti tarinan edetessä ja perinteisen bildungsromanin, feministisen kommentoinnin ja yliluonnollisten outouksien yhdistelmä saavuttaa lopulta hienon huipennuksen. Tokarczuk on toisinaan hyvinkin hämärä, mutta Empusion osuu Tokarczukin tuotannossa selkeämmälle puolelle. Se nouseekin suosikikseni Tokarczukin tuotannosta. Suomennos on totuttuun tapaan Tokarczukin luottosuomentajan Tapani Kärkkäisen ammattitaitoista kädenjälkeä. Pienen myönnytyksen Kärkkäinen on joutunut tekemään, sillä yksi Tokarczukin puolaksi käyttämistä keinoista ei suomeksi taivu – vaan ei taivu kyllä monelle muullekaan kielelle. Se ei lukuelämystä haittaa. Empusion on hienoa työtä molemmilta tekijöiltään.

---

In Empusium, the Nobel Prize-winning Polish author Olga Tokarczuk revisits familiar themes and settings. Set in 1913, the novel follows Polish engineering student Mieczysław Wojnicz, who arrives at the Görbersdorf sanatorium in the Sudetes to treat his tuberculosis. Görbersdorf, a real place, inspired sanatorium scenes in Thomas Mann's The Magic Mountain, a clear influence on Tokarczuk.

Wojnicz lodges at a male-only pension, whose residents are waiting for space in the main sanatorium. As they share meals, the men engage in discussions on politics, the looming war, and women—often with an outdated and sexist view. The women remain objects of fascination yet are distanced, creating a charged, eerie atmosphere.

Tokarczuk adds a supernatural twist, introducing a menacing tone as mysterious deaths and strange figures haunt the village and pension. An unnamed narrator, occasionally using "we," adds to the eerie, almost collective sense of mystery.

Blending bildungsroman, feminist critique, and supernatural elements, Empusium builds to a striking climax. Although Tokarczuk can be complex, this novel is one of her clearer works. The Finnish translation by Tapani Kärkkäinen skilfully captures Tokarczuk's distinctive style, even with minor linguistic adaptations. Empusium stands as a compelling, finely crafted addition to Tokarczuk's oeuvre.
Ajattelen Ukrainaa koko ajan by Aino Sutinen

Go to review page

hopeful informative reflective medium-paced

4.0

”Sota on tullut Eurooppaan, ja tuntuu tärkeältä osoittaa solidaarisuutta Ukrainalle”, kuvaillaan tätä kirjaa sen takakannessa. Aino Sutinen on tosiaan ottanut asiakseen ajatella Ukrainaa. Kokeneella Itä-Euroopan matkailijalla on paljon kokemusta ja kontekstia ajatuksilleen. 
 
Sarjakuva koostuu sivun-parin mittaisista katkelmista, jotka käsittelevät Ukrainaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan monelta kantilta. Mukana on niin Sutisen omaa pohdiskelua kuin keskusteluja ystävien ja asiantuntijoiden kanssa, filosofisempia huomioita ja sotatodellisuuden kuvausta, tanssia ja laulua ja muuta ukrainalaista kulttuuria. Euroviisut ovat merkittävä teema. Venäjästä puhutaan paljon, samoin yleisestä militarisaation hengestä. 
 
Sutisen piirrosjälki on selkeää, voimakaslinjaista, värikästä ja helppolukuista. Vaikka aihe on paikoin synkkä, Ajattelen Ukrainaa koko ajan on toiveikkaan ja aurinkoisen näköinen. Jo kirkkaankeltaiset kannet vievät ajatukset auringonkukkiin ja valoon. Sutisen ajatustyö antaa lukijallekin ajateltavaa. Siksi se on erinomaisen tervetullut puheenvuoro juuri nyt. 
Ja 10 muuta joita en muista by Susanna Kesänen

Go to review page

mysterious reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? N/A
  • Strong character development? N/A
  • Loveable characters? N/A
  • Diverse cast of characters? N/A
  • Flaws of characters a main focus? N/A

2.0

 Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene. 
 
Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu. 
 
Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan. 
Yhä hämärää by Heikki Rönkkö

Go to review page

challenging reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? N/A
  • Strong character development? N/A
  • Loveable characters? N/A
  • Diverse cast of characters? N/A
  • Flaws of characters a main focus? N/A

4.0

Millainen on ”posthumanistinen lähiöarjen dokumentti”? Se selviää sukeltamalla Heikki Rönkön Yhä hämärää -sarjakuvaan. Ainakin posthumanistisuus näkyy siinä, että Rönkkö ei ole piirtänyt perhesarjakuvaansa yhtään ihmistä. Lapsiperheen arjessa toki ollaan: on leluja ja Ryhmä Hau, saunomista ja siivoamista, kaupassa käyntiä ja ruoanlaittoa. 
 
Hämmentävä lukuelämys Yhä hämärää kuitenkin on. Mustataustaiset sivut ovat täynnä toistuvia, kaaviomaisia kuvioita, jotka kuvaavat asioiden hienovaraista muutosta ja kehitystä. Takakansi kuvailee teosta tutkielmaksi prosessien rihmastosta, joka muodostaa olemassaolon. Se näkyy esimerkiksi tyylikkäässä tavassa kuvata raaka-aineiden matkaa kaivoksesta muodostamaan tietokone, tai kahvin makaa pellolta kuppiin. Paikasta toiseen säntäilevä pikkulapsi näyttäytyy jalattomien kenkien jonona. Kaiken yllä leijailee runsaasti hahmotonta dialogia, jossa puhutaan juuri niitä juttuja, mitä jokaisessa lapsiperheessä käydään läpi päivittäin. 
 
Yhä hämärää on sellaista taidesarjakuvaa, joka on omiaan jättämään lukijansa vähän ymmälleen. Mustavalkoinen visuaalinen ilme on pelkistettyä ja piirustustyyli täsmällistä, mutta samalla tämä kaikki on hyvin kiehtovaa. Kirjan keskelle on sijoitettu muutama maalattu värillinen sivu, joiden joukosta löytyvät muun muassa kirjan nimiölehdet. Tämä jakaa kirjan kahteen osioon, joiden keskinäinen suhde jää hieman epäselväksi. En ihmettele, jos jollekin teos tuntuu vähän hankalalta sulattaa, mutta minulle Yhä hämärää näyttäytyy kuin koodina, jonka haluan purkaa. 
Polte by Emmi Valve

Go to review page

emotional reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? Yes
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Omaelämäkerrallinen Polte kuvaa sarjakuvataiteilija Emmi Valveen tietä oman seksuaali-identiteettinsä parissa. Nuoruusvuosista alkava sarjakuva kuvaa pyristelyä heteronormatiivisuuden keskellä, kun oma identiteetti vetää muualle. Ei ole kuitenkaan helppoa mennä yhteiskunnan vahvaa normitusta vastavirtaan. 
 
Toisena juonteena Valve on piirtänyt Poltteeseen kukkakuoriaisen kehityskulun. Maan alla kuoriutuva toukka elää pitkään piilossa, syöden kuolevaa ainesta. Lopulta se koteloituu ja kotelosta kuoriutuu aikuinen kovakuoriainen. 
 
Kukkakuoriaisen muodonmuutos voi kestää kauemmin kuin sen kuoriaisvaihe, joten sitä ei tule vähätellä kuoriaisen eloa tarkasteltaessa. Lopullinen muoto ei tee muita vaiheita tyhjiksi vaikka se olisi olomuodoista näkyvin ja loistavin. 
 
Sarjakuva on heti kannesta lähtien hyvin värikäs. Se ei myöskään ole millään tapaa yhdellä mallilla tehty, vaan värimaailma elää ja vaihtelee. Puhetta on verrattain vähän, välillä tapahtumia voidaan kuljettaa monta aukeamaa ilman ensimmäistäkään puhekuplaa. Kerronta on kuitenkin selkeää; koin Poltteen seuraamisen vaivattomaksi. 
 
Tämä on taitavasti tehty kasvutarina, jonka rikas väritys on ilo silmälle. Heteronormatiivisuuden kokemuksen kuvaaminen on arvokasta, samoin se, miten myös matka on merkityksellistä, ei vain se, minne lopulta päätyy.