Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene. 

 

Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu. 

 

Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan.