Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä -sarjan tuoreimmassa osassa kaniperhe on katselemassa tähtiä, kun avaruusolioihin uskova pikkuveli joutuu muiden pilkan kohteeksi.
Nöyryytetty pikkuveli poistuu syrjemmälle – ja joutuu avaruusolioiden sieppaamaksi! Avaruusolioilla on kavala juoni Satumetsän tuhoamiseksi, joten pikkuveli joutuu taas pelastamaan kaiken.
Avaruusolioiden alukseen on jemmattu kelpo annos silmäniskuja aikuislukijoille. Hauska seikkailu tämäkin!
Pikkuveli on yökylässä mummon luona. Mummon iso puukoti on nykyään hotelli, jossa majailee kaikenlaisia pelottavia hirviöitä. Kotitonttu kenkkuilee ja mummokin katoaa. Pikkuveljen on siis ryhdyttävä salapoliisiksi.
Dekkarimainen mysteeri on jälleen kerran upeasti kuvitettu ja täynnä hienoja yksityiskohtia.
Tämä on Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä -sarjan parhaita osia, mysteerin selvitteleminen toimii ja tarinan opetuskin on tärkeä: älä unohda antaa kotitontulle puuroa.
Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä -sarjan kuvakirjassa ollaan pelottavien asioiden äärellä, kun kaniperheen pikkuveli hyppää iltamyöhäisellä vahingossa kummitusjunan kyytiin.
Tarina on lapsille varmasti vähän pelottava, mutta loppu on onneksi onnellinen. Piirrostyyli on selkeä ja ihastuttava, tämä on laadukasta lasten kuvakirjallisuutta.
Suomeksi tämä kirja aloittaa Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä -kuvakirjasarjan, mutta ruotsiksi tämä on jo viides osa. Eipä väliä sillä, koska tarinat eivät ole jatkoa toisilleen.
Tässä kirjassa esitellään Setä Surkeus, jonka ilmestyminen paikalle tietää epäonnea. Satumetsässä nähdäänkin paljon hauskasti pieleen meneviä viittauksia klassikkosatuihin.
Kuvitus on sympaattista ja tarina hauska, joten ei ihme, että sarjan suomennokset on aloitettu juuri tästä osasta.
Lisää kaniperheen seikkailuja, tällä kertaa pelottavan Syväjärven rannalla. Isosisarukset sukeltelevat etsien järvestä eläimiä, mutta Pikkuveli ei uskalla uiskennella.
Hyvä niin, koska Syväjärvessä on merihirviö, joka nappaa isosisarukset. Pikkuveljen on toki sitten uskaltauduttava vedenalaiselle pelastusretkelle.
Sukellusretki on jännittävä seikkailu, joka onneksi päättyy hyvin, ja mukana on myös pieni opetus luontokappaleiden kohtelemisesta. Piirrosjälki on hauskasti omituista yksityiskohdissaan ja tarina on sopivasti pelottava.
Kirjan hauskinta antia on vedenalaistonttujen ja heidän kalahattujensa symbioottinen suhde (kalahattu hengittää tontun puolesta ja saa vastineeksi ruokaa, lähinnä hilsettä). Tonttukaupungin rakennuspaljoudesta on nimetty kaksi rakennusta: siellä on metroasema ja jazzbaari. Ihanan outoa!
Latviassa ei toisen maailmansodan alkuvuosina ollut mukavaa. Alue on ollut monen vallan alla vuosisatojen varrella ja itsenäistyi Suomen tavoin ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen mainingeissa vuonna 1918, olkoonkin että sitä seurasi kolmen hallituksen välinen vapaussota latvialaisten, saksalaisten ja bolševikkien välille. Sen latvialaiset voittivat ja Saksa ja Neuvosto-Venäjä myöntyivät asiaan vuonna 1920.
Toisen maailmansodan alussa Latvia julistautui puolueettomaksi, mutta vähätpä siitä. Maata johtanut diktaattori Kārlis Ulmanis halusi lähentyä natsi-Saksaan, mutta Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Latvia oli jyvitetty Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto sijoitti maahan omia tukikohtiaan ja lopulta valtasi maan kesäkuussa 1940. Tästä alkoi laaja terrorin aikakausi, joka päättyi heinäkuussa 1941, kun Saksa miehitti Latvian. Natsi-Saksa puolestaan murhasi 90 prosenttia Latvian juutalaisista, noin 80 000 ihmistä.
Tässä siis puitteet Māris Bērziņšin Lyijyn maulle. Kirjan pääosassa on nuori mies, Matīss Birkens, jonkinlainen kirjailijan (s. 1962, siis nelisenkymmentä vuotta Matīssia myöhemmin) alter ego. Nuori mies on kiinnostunut filosofiasta ja uskonnosta, ajattelee olevansa gandhilainen pasifisti ja työskentelee nyt tyytyväisenä maalarin kisällinä ja pohdiskelee, pitäisikö jotain opiskellakin ja mitä elämällään nyt sitten tekisi. Kirjan alussa tilanne on jo alustavasti levoton, mutta ainakin lehdessä sanotaan, että ”Sopimus Saksan ja Neuvostoliiton välillä vaikuttaa suotuisasti Baltian ja Skandinavian maiden turvallisuuteen” – näin hetki ennen talvisotaa suomalainen lukija ei voi kuin hymähtää ajatukselle.
Latvian monikulttuurisuus näkyy Matīssin elämässä. Hänen isänsä katosi edellisessä sodassa, mutta tilalle on tullut baltiansaksalainen isäpuoli Wolfgang, joka kuuntelee saksalaista Reichsrundfunkia ja Hitlerin karjumista kasvavan epäuskon vallassa. Mitä tehdä, kun Saksa tarjoaa Latvian saksalaisille laivakyytiä Vaterlandiin? Koti on kuitenkin Latviassa, mutta ajatus Neuvostoliiton kommunisteista ei sekään ilahduta.
Neuvosto-Latvia tuottaa Matīssille vaikeuksia. Hänen on hankala suhtautua innokkaasti neuvostohömpötyksiin, ideologisiin lukupiireihin, punanurkkauksiin, stahanovilaisuuteen ja muuhun villitykseen, johon jotkut latvialaisetkin lähtevät mukaan intomielisesti; osa taas siksi, että niin kuuluu tehdä selviytyäkseen. Vaikeuksia tšekistien kanssa on vaikea välttää. Helppoa ei ole sittenkään, kun saksalaiset tulevat neuvostoliittolaisten tilalle. Matīssin ongelmana on paikoin vähän liian kärkäs kieli, joka vie nuorta miestä välillä vaikeuksiin.
Kovin hyvin Lyijyn maku ei ulkoisilla avuillaan onnistu houkuttelemaan lukemaan: kansi on lyijynharmaudessaan ankea ja mitäänsanomaton. Vähän on halvalla tehdyn näköistä ja valitettavasti taitossakin on pientä huolimattomuutta. Latviasta suomentavat lienevät melko harvassa, mutta heitäkin onneksi on: Hilkka Koskelan suomennos on hyvä. Teoksessa on joku historiallisia henkilöitä, hepreankielisiä lauseita ja sensellaista selventävä alaviite ja lopussa sivun mittaiset suomentajan jälkisanat ja tiivistelmä Latvian vaiheista itsenäistymisestä toiseen maailmansotaan, muuten se ei liikoja selittele. Historiallinen asetelma on onneksi toista maailmansotaa tuntevalle suomalaislukijalle melko tuttu, vaikka Latvian vaiheisiin ei erityisemmin olisi perehtynytkään.
Lyijyn maku tarjoaa ajankuvaa historian taitekohdasta. Se onnistuu tavoittamaan jotain kiehtovaa ja valaisee erilaisia ihmiskohtaloita, joita tämä aikakausi synnytti. Toiset toimivat mahdollisuuksien perässä, toiset jäävät odottamaan ja ajautuvat sitten väkisin. Moni hyvä ihminen tarttuu tilaisuuteen auttaa hädänalaisia, mutta toisinaan se johtaa auttajankin tuhoon. Tätä kaikkea Lyijyn maku kuvaa.
Louise Pennyn dekkarisarjan suomennokset ovat edenneet jo osaan 12. Armand Gamache -dekkarit ovat hyvin harvinaislaatuinen sarja, sillä oikein mitään muuta kirjasarjaa en ole jaksanut seurata näin pitkään ja huolella. Jokin tässä sarjassa on koukuttanut. Syy lienee Pennyn hahmonkehityksessä, sillä juoniensa osalta näissä kirjoissa ei ole mitään erityisen tavatonta. Henkilökaarti on kuitenkin sen verran kiinnostava, että olen sarjan kyydissä pysynyt näin pitkään.
Murhajuttuhan Salaisuuksien hintakin on. Sarjan pitkässä kaaressa Armand Gamache on jäänyt pois aktiivisesta poliisitoimesta monien käänteiden jälkeen ja on nyt ottanut työmaakseen Sûretén akatemian eli paikallisen poliisiopiston. Kun Sûreté on muuten ollut kovin korruptoitunut, niin korruptio on tietysti ulottanut lonkeronsa myös opistoon, ja näitä mätäpaiseita Gamache lähtee omalla persoonallisella otteellaan puhkomaan – esimerkiksi olemalla antamatta potkuja kaikista pahimmille roistoille ja kutsumalla jopa erään vihollisistaan professorinvirkaan.
Gamachella on omat tavoitteensa, mutta kevyttä uhkapeliähän Gamachen lähestymistapa on. Uhkapeli johtaa lopulta siihen, että yksi akatemian professoreista löytyy kuolleena. Pintapuolisesti tapaus näyttää itsemurhalta, mutta murhahan se on. Kuka on syyllinen? Edes Gamache ei välty epäilyksen kohteeksi joutumiselta, sen verran käytännöllinen juttu Gamachellekin tämän kyseisen professorin kuolema lopulta on.
Tapaus kytkeytyy omituista kautta myös Three Pinesin pikkukylään. Kylän bistrosta löytyy erikoinen kartta, joka on ollut kätkettynä bistron seinän sisään, kunnes se remontin yhteydessä löytyi. Nyt kartta kiinnittää kyläläisten huomion: se on varsin erikoinen. Gamache antaa kartan tutkimisen harjoitustehtäväksi joukolle poliisiopiston kadetteja ja kuinka ollakaan, kopio kartasta löytyy myös kuolleelta professorilta.
Näissä kahdessa arvoituksessa riittääkin ihmeteltävää, kun Gamache sekä luovii murhatutkimusten keskellä ja yrittää puhdistaa poliisiopistoa ja toisaalta setvii Three Pinesin salaisuuksia. Siinä sivussa lukija saa oppia taas jotain uutta Gamachen ja Three Pinesin kylän taustasta.
Teksti etenee Timo Korpin suomennoksena sujuvasti. Kirjassa on 600 sivua, mutta se etenee tasaista tahtia, eikä tunnu niin pitkältä kuin sivumäärä antaisi ymmärtää. Vilkuilin huvikseni yhden tähden arvioita Goodreadsissa; niitä tuntui yhdistävän se, ettei lukija ollut lukenut sarjaa alusta, vaan oli tarttunut Salaisuuksien hintaan kylmiltään. Sellaista en voi suositella kenellekään: tällaista hahmovetoista leppoisaa rikoskirjallisuutta ei kannata lukea kuin järjestyksessä alusta aloittaen, koska kirjojen vetovoima perustuu paljon siihen, miten henkilöt käyvät ajan mittaan tutummiksi.
Pyöräilykirjat tarttuvat kirjastosta herkästi matkaan herätepoimintoina. Niin tämäkin, pienen Parus verus -kustantamon julkaisema Jussi HelamaanElämän tai ainakin pyöräilyn tarkoitus. Ohut kirja lupaa takakannessaan olevansa mukaansatempaava matka pyöräilyn maailmaan.
Teos jakautuu neljään osaan. Ensin käsitellään pyöräilyn historia, sitten pohdiskellaan pyöräilyn filosofiaa, käydään läpi pyöräilyn erilaisia vaikutuksia ja lopuksi haastatellaan tunnettuja pyöräilijöitä pääasiassa suomalaisen politiikan ja urheilun kentältä.
Historiaosio on mainio: se käy läpi polkupyörän kehityskulun Tambora-tulivuoren purkauksesta vuonna 1815 – kyllä, se liittyy asiaan! – draisiinien, boneshakereiden ja ordinaryjen kautta turvapyörään ja suomalaisen polkupyöräkulttuuriin sanansaattajiin. Esitys on tiivis ja riittävän perusteellinen.
Filosofiaosio perustuu ennen kaikkea Tapio Kosken ajatteluun. Koski on vuonna 2000 tehnyt väitöskirjan Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä siteeraamiseen ja kuvaa, miten sopiva pitkäkestoinen harjoitus saa ikään kuin ihmisen egon löystymään ja tietoisen otteen itsestä muuttumaan huokoisemmaksi. Myönnettävä se on: hyvä pyörälenkki saa mielen oivallisen juoksevuuden tilaan.
Pyöräilyn vaikutuksia pohtiva osio keskittyy hieman liiaksi kalorienkulutukseen, mutta sentään puhutaan myös välittäjäaineista ja kaupunkisuunnittelusta. Siihen olisi saanut keskittyä enemmän, mutta se ei taida kuitenkaan olla tämän kirjan pointti.
Haastatteluosio alkaa oitis Alexander Stubbilla – haastattelu on toki saatu ennen Stubbin valintaa presidentiksi – ja jatkuu sitten Mikko ”Peltsi” Peltomaalla ja niin edelleen. Tämä oli enimmäkseen todella tylsä osio; en yleensäkään lue elämäkertoja, eikä ihmisten (pääasiassa miesten, totta kai) pyöräilymuisteloiden lukemisessa ollut oikein mitään kiinnostavaa. Kiinnostavin haastateltava oli sarjakuvapiirtäjä Kaisa Leka, mutta sekin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi.
Vähän siis vaihtelevasti kiinnostava tämä kirja, etenkin kun haastattelupuoleen on hukattu lähes puolet muutenkin aika lyhyen kirjan pituudesta. Parasta oli historiaosio, joka tiivisti mukavasti pyöräilyn historiaa. Elämäkertajuttujen ystäville haastatteluosio on epäilemättä kiinnostavampi ja kirja sen verran parempi, ja kokonaisuutena toki pyöräilyasian edistäminen on aina kannatettavaa ja hyvää ja Elämän tai ainakin pyöräilyn tarkoitus siksi lukemisen väärti.
Paksu fantasiatarina alkaa Marosasta, Keltaanmetsässä vanhempiensa kanssa asuvasta kattilakauppiaan tyttärestä. Marosan elämä on ankeaa ja ilotonta, joten kun eräälläkin myyntimatkalla lumoava mies houkuttelee Marosan mukaansa, hän lähtee ja jättää perheensä. Tarinanlaulaja Rudolfin matkaan kun kerran lähtee, pois ei kuitenkaan ole helppo päästä.
17 vuotta myöhemmin Rudolfin kanssa joutuu tekemisiin myös Isla. Hän on kaukana kotiseuduiltaan; kotiseutuja ei enää ole, eikä Isla puhu – enää koskaan. Vaikka fyysisesti ääntä ei lähde, Isla pystyy kuitenkin puhumaan suoraan toisten ajatuksiin. Isla on myrskyntekijöiden sukua, viimeinen lajiaan, koska hänen koko kotikylänsä on tuhottu täysin.
Kolmantena osapuolena tarinassa on Aljo, joka asuu Haudisjoen matriarkaalisessa kylässä. Aljo on perheen vanhin poika, joka on saanut oppia myös tärkeämmät naisten työt. Hänen muualta tullut äitinsä on kylässä hyljeksitty. Kylän erikoisuutena on aamunkoittoa vahtiva öidenvartija, jonka oppiin Aljo yllättäen pääsee. Öidenvartijalla on hallussaan kirja, joka on tuikitärkeä – ei sen mukaan ole suotta nimetty koko romaania.
Tarina etenee kahdella aikatasolla ja useammassa paikassa, kunnes tarinalinjat kerääntyvät yhteen. Yli 500-sivuinen kirja vaatii vetävän juonen, jotta kirja kantaa mittansa, mutta Öidenvartijan kirja toimii. Samalla jälkeenpäin tuntuu, ettei kirjassa nyt niin paljon tapahtumia ja käänteitä ollut, vaan tarina eteni melko suoraviivaisesti, aikatasoistaan huolimatta. Kaiken taustalla on voimakkaiden hahmojen välistä valtakamppailua, jonka pelinappuloina kirjan päähenkilöt ovat ja joka kantaa vuosikymmenten aikajänteen yli. Ilahduttavaa joka tapauksessa on, että teos on yksittäinen, itsenäinen kirja, joka ei aloita trilogiaa ja vaadi sitoutumaan tuhansien sivujen matkalle.
Maria Carole tuli minulle tutuksi kymmenen vuoden takaisesta Tulen tyttäriä -esikoisteoksestaan. Romanttinen fantasiatarina oli mainio. Öidenvartijan kirja on synkkäsävyisempi ja – vaikka rakkaus osaa teoksen pitkistä linjoista kannatteleekin –vähemmän romanttinen, mutta luova ja omintakeinen maailmanrakennus yhdistää kirjoja. Maria Carolella on taito rakennella maailmoita ja luoda tarinoita.
Ällöttävä tiede -kirjasarjan avausosa Haiseva tiede pureutuu hajuihin ja erityisesti niihin kammottavimpiin löyhkiin ja katkuihin. Sarjan takana ovat kanadalainen monitaituri Edward Kay ja pitkän linjan kuvittaja ja animaattori Mike Shiell. Luvassa on tuhti annos lapsille sovitettua tiedettä tyylikkäällä kuvituksella. Ihan pelkästä kuvakirjasta ei ole kyse, vaan tekstiä on siinä määrin runsaasti, että kirjan kohderyhmä asettunee jonnekin vähän isompiin alakoululaisiin.
Kirjassa herkutellaan monenlaisilla ällötyksillä, mitä hajuihin tulee, mutta avataan myös haistamisen tiedettä ja merkitystä. Haisevan tieteen luettuasi tiedät miten ja miksi haistaminen toimii ja tunnet monia kemiallisia yhdisteitä, jotka ovat vastuussa joistain kammottavimmista hajuista. Eikä korkeakulttuuriakaan vältellä: hajujen ja muistamisen yhteydestä puhuttaessa mainitaan tietysti Marcel Proust ja Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin madeleine-leivokset.
Jade Haapasalon suomennos on tässäkin hyvää työtä. Pöpöjen tiede -kirjan tapaan Haiseva tiede yhdistelee ronskia huumoria vankkaan tietoon ja tiedepohjaan. Mike Shiellin kuvitus on värikästä, ilmeikästä ja personaallista. Ällöttävä tiede -sarjaa on helppo suositella tiedonjanoisille alakoululaisille.