msaari's reviews
2474 reviews

Huimaus by W.G. Sebald

Go to review page

challenging reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Saksalainen W. G. Sebald on pyörinyt kirjallisen tietoisuuteni reunamilla jo pitkään kirjailijana, johon olisi jossain kohtaa syytä tutustua. 1990-luvun alussa alkanut kirjallinen ura jäi valitettavan lyhyeksi Sebaldin menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Kirjakolmikko Huimaus, Vieraalla maalla  ja Saturnuksen renkaat nosti Sebaldin suosioon. 
 
Aloitin vähän sattumalta tästä Huimauksesta; Sebaldia harrastaneet ystäväni eivät tätä mitenkään parhaana pidä, mutta en nyt tullut huomioineeksi heidän näkemyksiään. Sinänsä tästä esikoisromaanista aloittaminen ilenee luontevaa. Romaaniksi tämä on kyllä erikoinen tapaus, sillä fiktioon sekoittuu esseistiikkaa ja muistelmia. 
 
Neliosainen teos alkaa osiolla ”Beyle eli Rakkauden outo ilmiö”, joka kertoo Henri Beylen tiiviin elämäkerran alkaen Napoleonin sotaretkestä Alppien yli vuonna 1800 ja päätyen Beylen kuolemaan. Beyle tunnetaan paremmin nimellä Stendhal. 
 
Toisessa osiossa, ”All’estero”, kuvaillaan nimettömän kertojan matkoja Alppien läheisyydessä. Nimetön kertoja on jossain määrin Sebald itse, ainakin elämäkertatiedoissa on yhtäläisyyksiä. Kertoja kuljeskelee paikasta toiseen: Englannista Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronaan, Gardajärvelle, Milanoon ja niin edelleen. Matkan varrella kertoja tekee monenlaisia huomioita nykyhetkestä ja historiasta, kuten Casanovan vaiheista Venetsiassa. 
 
Tekstiä täydentävät pienet mustavalkoiset kuvat: lehtileikkeet, ravintolakuitit, Sebaldille kirjoitettu väliaikainen henkilöllisyystodistus. Ne tuovat teokseen dokumentaarin tuntua. Kaiken tämän tarkoitus jää kenties hivenen hämäräksi, mutta kerrontatavassa ja sen harhailevuudessa on jotain kiehtovaa. 
 
”Tri K. Rivan terveyskylpylässä” kertoo lukijalle hankalasta vaiheesta Franz Kafkan elämässä. Alpillinen teema jatkuu, kun Kafka vierailee Gardajärven Rivassa nauttimassa vesiä. Sebald on selvitellyt asioita: Kafka on kirjoittanut kirjeessä käyneensä elokuvissa, joten Sebald on penkonut arkistoja ja ottanut selvää, minkä elokuvan Kafka kävi katsomassa. Lopuksi Sebald tiivistää Kafkan kertomuksen Metsästäjä Gracchus. 
 
Viimeisessä osiossa ”Il ritorno in patria” Sebald tekee nostalgiantäyteisen vierailun lapsuuden kotikaupunkiinsa Wertachiin, tässä vain ”W.”, jossa Sebald ei ole käynyt lapsuusvuosiensa jälkeen. Sebald muistelee kylän asukkaita ja erityisesti metsästäjä Schlagia, jonka kohtalo peilaa Kafkan metsästäjä Gracchusta. 
 
Kaikkineen Huimaus on omintakeinen teos. Se ei minua vielä täysin hurmannut, mutta jotain kiehtovaa Sebaldin tyylissä on. Seuraavaksi tartun sitten Saturnuksen renkaisiin, jota kai pidetään yleisemminkin Sebaldin parhaana teoksena. Oli tämäkin mielenkiintoinen, etenkin Sebaldin henkilökohtaisemmat osuudet erottuvat teoksesta edukseen. Suomessa Sebaldiin tartuttiin vasta tämän kuoltua; viimeiseksi jäänyt Austerlitz oli ensimmäinen suomennos, mutta sittemmin Oili Suominen on suomentanut kaikki Sebaldin proosateokset. Suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Runoja ovat suomentaneet Kari Aronpuro, Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa. 
On lähtösi huoleton by Eva Frantz

Go to review page

mysterious tense medium-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Neljä ystävystä kokoontuu perinteisiin rapujuhliin. 30 vuoden ystävyyden aikana jokaisella on ollut elämässä omat käänteensä, mutta perinteestä on pidetty kiinni. Nyt perinne kuitenkin katkeaa väkivaltaisesti: juhlien emäntä Krisse löytyy aamulla paljusta ammuttuna. Hannele ja Britt ovat yhä huvilalla, mutta neljäs naisista, Sylvia, on kadonnut. 
 
Komisario Anna Glad on rikospaikalla ensimmäisenä ja innokas tutkimaan tapausta. Anna joutuu kuitenkin pian astumaan sivuun tutkinnasta: Annan puoliso Tomas on tällä kertaa tutkinnalle tärkeämpi ja pariskunta on sopinut, että samoissa tutkinnoissa ei työskennellä. Anna joutuu siis ottamaan isomman vastuun pariskunnan pojan Gottfriedin päiväkotikuskauksista. 
 
Kiehtovan tapauksen seuraaminen sivusta on Annalle kuitenkin vaikeaa, eikä se ihan täysin onnistukaan, etenkin kun tutkinnanjohtajaksi nouseva Benny on sietämätön pöyhkeilijä. Anna joutuu sekalaisiin hanttihommiin, jotka kuitenkin tavalla tai toisella kytkeytyvät murhatutkintaan. Tapaus onkin melko mutkikas, sillä ystäväporukalla on tietysti runsaasti salaisuuksia ja Krissellä varsinkin tuntuu olevan komeiden kulissiensa takana kaikenlaista. 
 
Eva Frantz on rakennellut jälleen kerran oikein kelpo dekkarin, jonka Ulla Lempinen on suomentanut hyvin. Anna Gladin viides näytös on toimiva. Tutuksi käynyt henkilögalleria toimii tässäkin ja murha on sopivan kiemurainen. Vähän sellaista tylsää dekkarien peruskauraa ovat nimettömät kirjeet, joilla tunnelmaa maalaillaan toiminnan välissä ja joiden kirjoittajaa lukija saa arvuutella, mutta ystävysten rapujuhlaperinteen valaiseminen takaumien kautta toimii sen sijaan oikein mainiosti. 
 
Frantz on haastattelussa kertonut suunnitelleensa sarjaan viisi osaa. Nyt ne viisi osaa on nähty ja on hyvin mahdollista, että Anna Glad -sarja päättyy tähän. Vähintäänkin edessä on tauko. Sarjan taso on pysynyt hyvänä viiden kerran ajan, joten ainakaan edessä ei ole sarjan väsähtäminen ja samojen juttujen toistaminen. En kuitenkaan pahastuisi, jos Frantz aikansa levättyään vielä palaisi Anna Gladin pariin – mutta ilolla lukisin kyllä jotain ihan uuttakin. 
Yellowface by R.F. Kuang

Go to review page

emotional funny tense medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? Yes

4.5

Romaanin aloitus on kieltämättä mukaansatempaava: “Athena Liu kuoli silmieni edessä, kun vietimme iloista iltaa hänen tuoreen Netflix-sopimuksensa kunniaksi”. Athena on kuollessaan alle kolmekymppinen kirjallinen supermenestys, joka on saanut jo kaiken. Netflix-sopimuksestaan Athena ei ehdi kuitenkaan nauttia pitkään ennen valitettavaa, tapaturmaista kuolemaansa. Athenan kanssa iltaa viettämässä on June Hayward, ei ehkä varsinaisesti Athenan ystävä, sillä Athenalla ei juuri kavereita ole, mutta June on vanha opiskelukaveri. 
 
Vähän ennen kuolemaansa Athena oli esitellyt Junelle uuden romaaninsa käsikirjoitusta. Athena kirjoittaa romaaninsa vanhanaikaisesti kirjoituskoneella, joten käsikirjoituksesta on olemassa yksi ainoa paperinen versio, eikä muita kopioita. June näkee tässä kiehtovan tilaisuuden: kun Athena poistuu asunnostaan hengettömänä, käsikirjoitus lähtee myös Junen käsilaukussa. 
 
Junen piti vain tutustua käsikirjoitukseen, mutta se on upea. Kiinalaisista ensimmäisen maailmansodan vapaaehtoisista kertovassa tekstissä on lupausta. Samalla se on selvästi keskeneräinen, eikä julkaisukelpoinen sellaisenaan. Niinpä June alkaa parantelemaan sitä, tekemään omia lisäyksiään ja kas – hänellä on julkaisukelpoinen käsikirjoitus, jota hän tarjoaa agentilleen omanaan. Agentti ihastuu, löytää kustantajan ja pian Junella kustannussopimus. 
 
Vitivalkoinen nainen kirjoittamassa historiallista romaania kiinalaisista ei kuitenkaan ole kaikista myyvin juttu. Junen esikoisromaani ei muutenkaan menestynyt, joten Junen on aika luoda nahkansa. Hänestä tulee Juniper Song. Song kuulostaa kenties kiinalaiselta, mutta Junen etunimet ovat ihan oikeasti Juniper Song – kiitos hippiäidin – joten eihän tässä suuresta harhaanjohtamisesta ole kyse missään tapauksessa. 
 
Yellowface vie lukijat Junen kanssa melkoiseen pyöritykseen. Kuten arvata saattaa, Junen salaisuus ei pysy täysin pinnan alla, vaan Athenan haamu alkaa kummitella. Syytöksiä keltapesusta, kulttuurisesta omimisesta, plagioinnista ja huijauksesta alkaa lennellä kirjamaailmassa. Somessahan törkyä riittää – mutta milloin syytökset nousevat sellaiselle tasolle, että ne on pakko ottaa vakavasti? Ja toisaalta, oliko Athenakaan mikään puhdas pulmunen? Loka lentää joka suuntaan, eikä maineenhallinta ole aina helppoa. 
 
Jo Babelilla vakuuttanut R. F. Kuang on tehnyt hienoa työtä, samoin Helene Bützow suomentajana. Yellowface on hauska, karmiva, ajankohtainen ja terävä. Se pöyhii kirjallisen kulttuurin ja sosiaalisen median tunkkaisempia kulmia hauskalla ja purevalla tavalla. Kenellä on oikeus kirjoittaa kulttuurisesti herkistä aiheista, miten sosiaalinen media kasvattaa asiat kohtuuttomiin mittasuhteisiin salamannopeasti, miten hullua on kilpailu kirjamaailmassa. Suomen pienessä lammikossa uiskentelevien kirjailijoiden näkökulmasta tämä Yhdysvaltojen kirjamaailma viisi- ja kuusinumeroisine ennakoineen kuulostaa tietysti melkoiselta fantasiamaailmalta. 
Death Metal by Mika Lietzén

Go to review page

emotional lighthearted medium-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? Yes
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

3.5

1990-luvun Turku toimii puitteina Mika Lietzénin sarjakuvassa Death Metal. Ollaan kaukana Floridan auringonpaisteesta, mutta The Suffering -bändin nuorten esikuvana ovat raakaa death metalia soittavat floridalaisbändit, kuten Death ja Obituary. Bändi haluaisi tehdä demon, mutta kotinauhoitukset ovat laadultaan luokattomia ja studioon ei ole varaa. Tilaisuus kunnon demon tekemiselle kuitenkin avautuu yllättävällä tavalla, johon liittyy myös surua. Kuoleman läheisyys koskettaa myös death metal -muusikoita. 
 
Lietzénin piirrostyyli on hyvin selkeälinjainen ja vähäeleinen. Henkilöt ovat aika ilmeettömiä nappisilmiä, joita ei ole aina ihan helppo erottaa toisistaan. Albumin sivuille on piirretty jonkun verran death metal -bändien levynkansia; kontrasti itse teoksen ja niiden välillä on aikamoinen. Jälki on teknisesti korkeatasoista, mutta piirrosjäljen kliinisyys vaivasi jonkun verran. Etenkin soittokohtauksissa, joissa pitäisi olla kova meteli, sarjakuva tuntui täysin mykältä. Minun oli vaikea hahmottaa keikalla pauhaavaa ääntä ja vimmaa, tuntui kuin olisin katsellut keikkataltiointia ilman ääniä. 
 
Teokseen on taltioitu jonkin verran 1990-luvun Turun ajankuvaa. Sivuilla vilahtaa esimerkiksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin. Jääkaappiin Lietzén on jostain syystä piirtänyt nimenomaan Valiojogurtti-purkin ja televisioon Kolmoskanavan illan ohjelmalistauksen. En tunne Turkua niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka paljon teos turkulaisissa lukijoissa herättää nostalgiaväristyksiä, mutta toisaalta tarina on sillä tavalla irtonainen, että se voisi sijoittua minne tahansa 1990-luvun Suomeen. 
 
Florida-metalli ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttuni, göteborgilainen meno ja black metal (”Saatananpalvontaa huonoilla soundeilla. Se trendi ei ikinä kestä.”, kuittaa The Sufferingin kitaristi) osuivat omaan hermoon paremmin, mutta Death Metal oli silti mainio kuvaus pienimuotoisesta bändimeiningistä, demosuunnitelmista ja keikkailusta, musiikillisesta puhdasoppisuudesta ja ystävyydestä. Näistä voi löytää kiinnostavia ulottuvuuksia, vaikka death metal ilmiönä olisikin vieras. Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista. Siksi Death Metal on pohjimmiltaan oikein kelpo albumi. 
Seurauksia by Antti Arnkil

Go to review page

dark informative medium-paced

4.5

Kas, Antti Arnkilin uusi esseeteos! Luenpa ja sivistyn, ajattelin. Olin selvästikin ehtinyt unohtaa kaikki ennakkotiedot siitä, mitä Arnkil Seurauksia-esseeteoksessaan käsitteli. Kirjaan tarttuminen olisi nimittäin ollut selvästi suuremman kynnyksen takana, jos olisin muistanut Arnkilin käsittelevän sitä monikriisiä, joka maapalloamme vaivaa. 
 
Kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta. Ei, kyse on luontokadosta, demokratian kriisistä ja energiankulutuksen kestämättömyydestä ja meidän kyvyttömyydestämme selvitä näistä ongelmista. “Ongelmat johtuvat pääosin ratkaisuista”, Arnkil siteeraa Eric Sevareidiä. Tämä on kompleksisissa yhteiskunnissa usein totta. Olihan fossiilienergia, yksi pahimmista ongelmiemme aiheuttajista, aikoinaan erinomainen ratkaisu. 
 
Arnkil esittelee William Stanley Jevonsin (1835–1882) keksimän Jevonsin paradoksin. Jevons tutki aikoinaan höyrykoneita ja huomasi, että parannukset höyrykoneiden tehokkuudessa eivät suinkaan vähentäneet hiilen polttamista, vaan päinvastoin lisäsivät sitä. Mitä tehokkaampia erilaiset koneet ovat, sitä enemmän niitä käytetään, ja sitä enemmän asioita kulutetaan. 
 
Moderni näkökulma tähän voisi olla vaikkapa LED-teknologia: on fantastista, että korvaamalla hehkulamppuja LEDeillä voidaan säästää mittavia määriä energiaa, mutta LED-valoista on tullut niin halpoja, että niitä kannattaa tehdä miljardeittain. Mitäköhän säästetään sillä, että Kiinasta voi tilata kassillisen kertakäyttöisiä ilmapallovaloja puoli-ilmaiseksi? 
 
Arnkilin energia- ja fysiikkatulokulma maailmaan on kiinnostava. Entropiahan maailmassa hallitsee: kaikki on vaivihkaista matkaa kohti suurempaa epäjärjestystä. Lopulta kaikki energia dissipoituu eli hajaantuu ja muuttuu käyttökelvottomaksi. Meillä on toki aurinkomme, josta saamme matalan entropian energiaa tasaisena virtana. Ongelma tulee siitä, että “modernina aikana ihminen on ottanut salamavauhtia käyttöön vuosimiljoonien varastot aurinkoenergiaa. Hämmentävä määrä hyvin epätodennäköisiin, tiiviisiin muotoihin pakkautunutta energiaa löydettiin ja otettiin käyttöön poikkeuksellisen lyhyessä ajassa”. Tässä on, tosiaan, tehty jonkinlainen energian dissipaation ennätys. 
 
Tieteilijä tai tutkija Arnkil ei ole, vaan kustannustoimittaja. Tässä teoksessa onkin kyse yksityisajattelusta, omien ympäröivästä maailmasta vaikuttuneiden ajatusprosessien tuomisesta muidenkin luettavaksi. Se on hyvä, sillä Arnkil muotoilee asiansa taitavasti ja vakuuttavasti. Tieteestä kiinnostuneet voivat suunnata lähteille; Arnkil tarjoaa kyllä lähdeluettelon. Seurauksia on kuitenkin siinä suuri pieni kirja, että se pakkaa alle 180 sivuun tuhdin annoksen ymmärrystä tämän hetkisessä maailmassa vaikuttavista kehityskuluista. 
 
Mikään mukava kirja tämä ei missään nimessä ole, sillä seuraukset ovat vakavat. Varaudu ahdistukseen. Silmien ummistaminenkaan ei kuitenkaan ratkaise mitään ja vaikka ympäröivää monikriisiä haluaisi paeta, joskus on hyvä ottaa annos realiteettejä. Siihen Seurauksia on erinomainen työväline. 
Zeta: Paras peli voittakoon! by Heli Koskinen

Go to review page

lighthearted mysterious fast-paced
  • Plot- or character-driven? Plot
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? Yes

3.5

Heli Koskisen Zeta-sarjan avausosassa Zeta : Uskallatko pelata? vanhemmat toimittivat päähenkilö Zetan peliriippuvaisten toipumiskeskukseen Petoon. Siellä potilaat joutuivat kuitenkin pelaamaan vielä koukuttavampaa peliä. Nyt Zeta on taas päässyt pelaamisen pariin ja menestyy mukavasti pelitubettajana. Zeta kehuu pääsevänsä lempipelifirmaansa tekemään uutta peliä, mutta se ei olekaan ihan niin helppo juttu: edessä onkin pelisuunnittelukilpailu, jonka voittajat pääsevät kehittämään peliä. 
 
Zeta saa huomata, että vaikka on pelannut koko ikänsä, ei välttämättä osaakaan suunnitella pelejä. Kilpailussa tuntuu muutenkin olevan jotain vähän hämärää, ihan kuin vastapuoli vakoilisi Zetan joukkuetta. Lopulta Zeta joutuu pohtimaan aika isojakin kysymyksiä siitä, mikä on oikein ja missä määrin omien tavoitteiden saavuttamisen eteen voi toimia omia ystäviä vastaan. 
 
”Ota selvää, miten kaikkien rakastamat suosikkipelit voivat saada alkunsa”, sanoo takakansi. ”Voivat” on ihan hyvä täsmennys tässä, koska ensimmäisen osan tapaan Paras peli voittakoon! ei ole erityisen realistinen kuvaus pelien maailmasta. Jos kaipaa lapsentasoista käsitystä siitä, millaista pelien tekeminen on, aiheesta on hyviä tietokirjoja olemassa. Tämä on enemmän pelimaailmaan sijoittuva kevyt lastenromaani. Mari Luoman kuvitus piristää ja kohderyhmälle – noin 10-vuotiaille – tämä on kelpo viihdettä. 
Feminiini nautinto : Löydä villi ja pyhä seksuaalivoimasi by Heidi Harju

Go to review page

informative medium-paced

4.0

Holistiseen ihmiskäsitykseen nojaava Feminiini nautinto : Löydä villi ja pyhä seksuaalivoimasi rakentuu Heidi Emilian eli Heidi Harjun työlle naisten seksuaalisuuden ja nautinnon parissa. Taustalla on oma seksuaalinen vallankumous ja halu tuoda sama kokemus muillekin naisille. Työkseen naisten seksuaalisuutta kurssien, yksilötyön ja naisten piirien kautta edistänyt Harju lähestyy aihetta nyt kirjan muodossa. 
 
Mitä tietoiselle, luonnollisesta feminiinisestä seksuaalivoimastaan kiinnostuneelle naiselle kirjoitettu kirja sitten tarjoaa mieslukijalle? Ainakin siitä saa sellaisen näkökulman naisen seksuaalisuuteen ja nautintoon, jollaista valtavirta ei tarjoa. Feminiini nautinto sisältää paljon energiapuhetta ja muuta sellaista, joka voi tiede- ja järkikeskeisestä lukijasta tuntua vieraannuttavalta, mutta suosittelen hylkäämään ennakkoluulot. Seksuaalisuus on herkkä alue ihmisen elämässä, eikä aina tarkasteltavissa pelkästään tieteelliseen näyttöön perustuvan aineiston valossa. 
 
Naisista kiinnostuneiden heteromiesten kannattaa kirjasta omaksua ainakin ajatus turvan tunteen merkityksestä naisille. Tästä ei puhu vain Heidi Emilia, vaan turvan tärkeys on tullut vastaan viime aikoina monissa lähteissä. Se onkin yksi niitä asioita, joista olisin toivonut tietäväni jo parikymmentä vuotta sitten. Monien naisten seksuaalisuuden vapaalle toteutumiselle on tärkeää kokemus turvasta ja sen eteen mies voi tehdä paljon. Asia kytkeytyy myös suostumukseen: kypsä seksuaalisuus asettaa vahvat ja selkeät rajat. Kun tietää, milloin on ”ei”, tietää myös milloin on ”nyt todellakin aivan ehdottomasti kyllä” – ja kun sellaisesta tilasta käsin antaudutaan ja dominoidaan tietoisesti, ollaan hyvän äärellä. 
 
Luulisin myös miehiä kiinnostavan naisen orgastisen potentiaalin kokonaisuuden kartoittaminen ja avaaminen. Ainakin pitäisi kiinnostaa! Siihenkin tästä kirjasta löytyy ajatusta. Parhaimmillaan toki Feminiini nautinto on naislukijan käsissä, eli kirja kannattaa antaa puolison luettavaksi ja rohkaista tätä löytämään itsestään villi ja seksuaalivoimainen nainen. Toki voi olla rajallista, minkä verran aihetta pystyy lähestymään pelkästään kirjan opeilla itse kokeillen, mutta toisaalta, kirja voi toimia rohkaisuna lähteä hankkimaan lisäoppia aiheesta esimerkiksi Heidi Emilian kursseilta. 
 
Kirja on ulkoa päin viehättävä, mutta valitettavasti sisäpuoli on jäänyt kovin karuksi. Tätä ei ole erityisemmin taitettu, vaan kirja näyttää runsaine riviväleineen kouluesseeltä. Näin mehevän kirjan soisi olevan myös miellyttävän näköinen. Kustantajalta toivoisinkin edes ihan perustason taiton tekemistä kirjalle. 
Tavarat by Georges Perec

Go to review page

reflective fast-paced
  • Plot- or character-driven? A mix
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? No
  • Diverse cast of characters? No
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Ranskalaisen kokeilevan kirjailijan Georges Perecin (1936–1982) esikoisteos Les Choses ilmestyi vuonna 1965. Ohut kirja voitti samana vuonna arvostetun Renaudot-palkinnon ja aloitti omintakeisen kirjallisen uran, jonka kohokohtiin kuuluvat vuonna 1969 ilmestynyt La Disparation (Ville Keynäsin oivallisena suomennoksena Häviäminen vuonna 2023) ja pääteos, vuonna 1978 ilmestynyt La vie mode d’emploi (niin ikään Keynäsin suomennoksena Elämä : käyttöohje vuonna 2006). 
 
Esikoisteos on nyt saatu suomeksi, kiitos Aviador-kustantamon ja suomentaja Leena Rantasen. Se on tosiaan pieni romaani: suomennoksella on mittaa noin 120 sivua. Rantasen teosta taustoittavat jälkisanat nostavat sivumäärän 140:een. Mistään kovin raskaasta kirjasta ei siis ole kyse. 
 
1960-luvun Ranskaan sijoittuvan romaanin päähenkilöt ovat Jérôme ja Sylvie, mutta varsin hengettömäksi tämä kaksikko jää. He ovat useimmiten vain ”he”, jonkinlainen kokonaisuus. Teoksen nuoret päähenkilöt ovat modernin maailman ihmisiä: he työskentelevät sosiaalipsykologeina. Hieno nimitys on sumutusta: ei heillä tutkintojakaan ole, kunhan tekevät markkinatutkimusta ja kyselevät ihmisiltä kaikenlaista, mitä markkinatalous pyöriäkseen tarvitseekaan. 
 
Heistä tulee L’Express-ihmisiä. Tästä viikkolehdestä he eivät juuri pidä, mutta ostavat sen säännöllisesti, lukevat ja omaksuvat. Lehti kuvastaa heidän elämäntapaansa ja paljastaa kaikki mukavan elämän merkit, joita heidänkin kuuluu tavoitella. Rahaa ei kuitenkaan ole, eikä halua luopua vapaudesta ja heittäytyä pikkuporvallisen elämän vakiintuneisuuteen.  Tilapäinen elämänmuoto on rahalle alisteinen. Tavarat onkin kirja täynnä haikailua ja haaveilua, rahan luomia tarpeita. 
 
Kirjan toinen osio ravistelee tilannetta ja seuraa Perecin omia elämänvaiheita. Jérôme ja Sylvie päättävät paeta Pariisia. Haaveissa siintää maaseututalo, mutta milllä siellä eläisi: 1960-luvullakaan maaseutu ei tarjoa ammatteja. Kohdalle tulee tilaisuus muuttaa Tunisiaan ja työskennellä opettajana. No, Sylvie työskentelee ja Jérôme vetelehtii, kuten Perecin ja tämän puolison kohdallakin kävi. Löytyykö onni Tunisiasta? Eipä tietenkään, eikä paluu Pariisiinkaan johda muuhun kuin uusiin haluihin ja uusiin asioihin, joita ei voi saada. Teoksen voi nähdä kulutusyhteiskunnan kritiikkinä: maailma on täynnä lupauksia asioista, joita ei lopulta voi kuitenkaan saada. 
 
1960-luvulle sijoittuva romaani ei tietenkään ole perusajatukseltaan vanhentunut päivääkään; päinvastoin, se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Milloinkaan ihmistä ei ole ympäröinyt samanlainen tavaranpaljous kuin nyt. Vaikka tavara kantaa mukanaan lupausta helposta ja vaivattomasta elämästä, se lupaus on tänä päivänä aivan yhtä valheellinen kuin 1960-luvulla. 
Tästä Ihmemaahan by Siri Kolu, Salla Simukka

Go to review page

adventurous lighthearted fast-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? No
  • Loveable characters? It's complicated
  • Diverse cast of characters? Yes
  • Flaws of characters a main focus? No

3.0

Tältä novellikokoelma odotin paljon. Toimittajina Siri Kolu ja Salla Simukka, tekijöinä hyväksi tiedettyjä nimiä, teemana variaatiot Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mistäpä tässä ei kiinnostuisi! Valitettavasti kokoelma ei ollut minulle mikään nappiosuma. On toki tavallista, että novellikokoelman jokainen novelli ei maistu yhtä paljon, mutta Tästä Ihmemaahan oli kovin epätasainen. 
 
Kolu ja Simukka ovat kirjoittaneet novellien ympärille ”Alisen ääni”-kehyskertomuksen. Jo se saa vääränlaiset väreet liikkeelle. Juuli Niemen ”Ihme lähiö” on kuvaus viimeisestä lomapäivästä ja porukasta nuoria, erilaisia Liisa-hahmoja ja muuttumisen tematiikkaa. Kauhukirjailija Akseli Heikkilän ”Raatomaa” esittelee meille kummitusjutuista syntyneessä kauhumaailmassa asuvan Aliisan. Jani Nieminen sykkii ”Kanin pikaviestit”-novellissa Valkoisen kanin pikaviestejä Liisalle – tosin pikaviestinnäksi nämä ovat kyllä hämmästyttävän monisanaisia, useamman twiitin mittaisia vuodatuksia. 
 
Tommi Kinnusen ”Pipo” kertoo opiskelijabileistä Pipon luona. Tarina on irtonaisuudessaan ihan viehättävä, mutta sen kytkös Liisaan on vähän ohuempi, vaikka Hullun hatuntekijän luona tässä taidetaan olla. Dess Terentjeva on runoillut Irvikissa-aiheisen ”Kadonneen irveen laulun”, ja vaikka runoudesta pidän ja säeromaaneja luen, tämä pitkä runo kaikessa nonsensessaan ei vain toiminut minulle sitten yhtään. 
 
Anniina Mikaman ”Purppuranpunaista” on kokoelman ensimmäinen valopilkku. Herttakuningattaren hovin juonitteluista kertova novelli on dramaattinen ja kiehtovasti traaginen kertomus päitä katkovasta tyrannista. Hannele Mikaela Taivassalon ”Alice-arvoitus” on nimensä mukaisesti melkoinen kirjallinen arvoitus. Marisha Rasi-Koskinen nostaa ”Liisat Ihmemaassa”-novellinsa keskushenkilöksi Tyyris Tyllerön, jonka kohtalo tilttiin menevässä Ihmemaassa on hankala. Kokoelma päättyy onneksi kirkkaimpaan valopilkkuunsa. Siiri Enorannan ”Lissut” on Maailmantyttäret mieleen tuova utopiakuvaus, jonka lissut ovat höpsöjä, tyttömäisiä, ystävällisiä ja avuliaita. 
 
Jos novellikokoelmia arvioi huippukohtiensa perusteella, Tästä Ihmemaahan on tutustumisen arvoinen. Kokonaisuus on kuitenkin vähän epätasainen. Kuten todettua, tekijälistan ja aiheen perusteella odotin tältä kokoelmalta paljon ja siihen nähden novellikattaus oli pieni pettymys. Ihmemaan Liisan kaltaisen klassikkoaiheen versiointi tarjoaa kuitenkin runsaasti potentiaalia. Tätäkin kokoelmaa on sentään kiitettävä siitä, että mukaan on mahtunut vähän epätavallisempiakin näkökulmia, eikä pelkkää Liisan tarinan uudelleenkirjoittamista. 
Vanhaa rakkautta by Margaret Atwood

Go to review page

funny hopeful reflective medium-paced
  • Plot- or character-driven? Character
  • Strong character development? Yes
  • Loveable characters? Yes
  • Diverse cast of characters? Yes
  • Flaws of characters a main focus? No

4.0

Margaret Atwood jaksaa yhä kirjoittaa ja julkaista, vaikka takana on pitkä ura seitsemällä vuosikymmenellä. Atwoodin tuorein tuotos on tämä novellikokoelma. Se on englanniksi nimetty viimeisen novellinsa mukaan, Old Babes in the Woods. Suomennos on Hilkka Pekkasen käsialaa ja oivaa työtä onkin, mutta arvelen, että englanninkielisen nimen sävyjen tavoittaminen on ollut hankalaa. Niinpä novelli on nimeltään ”Haparointia” ja kokoelma – sinänsä osuvasti – Vanhaa rakkautta. 
 
Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen ja viimeinen, ”Tig & Nell” ja ”Nell & Tig”, kertovat nimiensä mukaisesti Nellistä ja Tigistä, vanhasta avioparista. Ensimmäisessä osassa molemmat ovat mukana ja novellit kuvaavat pariskunnan elämää; jälkimmäisessä Tig on jo edesmennyt ja Nell elää yksinään, Tig toki vahvasti mukana muistoissa. Nämä ovat erittäin kiehtovia ja hyvin kirjoitettuja novelleja. 
 
Keskimmäiseen osioon ”Paha äitini” mahtuu sitten kaikennäköistä. Kokoelman niminovelli on kuvaus elämästä äidin kanssa, joka saattaa olla noita tai saattaa olla olematta. Pitkä novelli kuvaa tyttären kasvua ja aikuistumista vähän omintakeisen äidin varjossa. ”Vainajan haastattelussa” meedion kautta jututettavana on George Orwell. ”Impatient Griselda” on mustekalamaisen alienin pitämä satutuokio ja ”Huonot hampaat”-novellissa muistellaan menneitä ja kinastellaan ystävän kanssa siitä, miten menneisyyttä muistetaan ja siitä kerrotaan. 
 
”Simpukankuorikuolemassa” ääneen pääsee Hypatia Aleksandrialainen, maineikas matemaatikko, joka tuli murhatuksi ja kertoo nyt tuonpuoleisesta käsin kuolemastaan. ”Vapaa-alue” on vanha novelli, jonka Atwood julkaisi vuonna 1986, samoihin aikoihin kun Orjattaresi ilmestyi. Dystooppinen novelli kommentoi AIDS-epidemiaa ja on vastinpari Orjattaresi-romaanille: tässä vain yhteiskunnassa valta on naisilla, jotka kontrolloivat, että vain tarttuvasta taudista puhtaat ihmiset saavat lisääntyä. Tässä kokoelmassa novellista on uusi, lyhennetty versio. 
 
”Metempsykoosi” kertoo sielunvaelluksesta, jossa puutarhakotilon sielu ponnahtaa suoraan vailla välivaiheita pankkivirkailijan ruumiiseen. Kotilolla on tässä sulattelemista. Lopuksi ”Ilmassa” kertoo yliopistomaailmassa toimivista naisista, jotka ovat kokoontunut järjestelemään jotain komiteamietintöä – väliäkö sillä, tärkeää on muu keskustelu ja yhteys. 
 
Novellien valikoima on monipuolinen ja antaa Atwoodista kuvan monipuolisena kirjoittajana. Jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä tässä sekavassa valikoimassa voi nähdä tarinoiden kertomisen, useammassa novellissa on kyse siitä, miten ja mitä jostain tapahtumasta tai käsityksestä kerrotaan ja miltä se näyttää myöhemmin tarkasteltuna. Nell & Tig -novellien kuvaus ikääntymisestä, menetyksestä ja kuolemasta on puolestaan miellyttävän eloisaa ja lämminhenkistä. Tämä on ilahduttava kokoelma taitavalta kirjoittajalta.