Louise Pennyn dekkarisarjan suomennokset ovat edenneet jo osaan 12. Armand Gamache -dekkarit ovat hyvin harvinaislaatuinen sarja, sillä oikein mitään muuta kirjasarjaa en ole jaksanut seurata näin pitkään ja huolella. Jokin tässä sarjassa on koukuttanut. Syy lienee Pennyn hahmonkehityksessä, sillä juoniensa osalta näissä kirjoissa ei ole mitään erityisen tavatonta. Henkilökaarti on kuitenkin sen verran kiinnostava, että olen sarjan kyydissä pysynyt näin pitkään. 

 

Murhajuttuhan Salaisuuksien hintakin on. Sarjan pitkässä kaaressa Armand Gamache on jäänyt pois aktiivisesta poliisitoimesta monien käänteiden jälkeen ja on nyt ottanut työmaakseen Sûretén akatemian eli paikallisen poliisiopiston. Kun Sûreté on muuten ollut kovin korruptoitunut, niin korruptio on tietysti ulottanut lonkeronsa myös opistoon, ja näitä mätäpaiseita Gamache lähtee omalla persoonallisella otteellaan puhkomaan – esimerkiksi olemalla antamatta potkuja kaikista pahimmille roistoille ja kutsumalla jopa erään vihollisistaan professorinvirkaan. 

 

Gamachella on omat tavoitteensa, mutta kevyttä uhkapeliähän Gamachen lähestymistapa on. Uhkapeli johtaa lopulta siihen, että yksi akatemian professoreista löytyy kuolleena. Pintapuolisesti tapaus näyttää itsemurhalta, mutta murhahan se on. Kuka on syyllinen? Edes Gamache ei välty epäilyksen kohteeksi joutumiselta, sen verran käytännöllinen juttu Gamachellekin tämän kyseisen professorin kuolema lopulta on. 

 

Tapaus kytkeytyy omituista kautta myös Three Pinesin pikkukylään. Kylän bistrosta löytyy erikoinen kartta, joka on ollut kätkettynä bistron seinän sisään, kunnes se remontin yhteydessä löytyi. Nyt kartta kiinnittää kyläläisten huomion: se on varsin erikoinen. Gamache antaa kartan tutkimisen harjoitustehtäväksi joukolle poliisiopiston kadetteja ja kuinka ollakaan, kopio kartasta löytyy myös kuolleelta professorilta. 

 

Näissä kahdessa arvoituksessa riittääkin ihmeteltävää, kun Gamache sekä luovii murhatutkimusten keskellä ja yrittää puhdistaa poliisiopistoa ja toisaalta setvii Three Pinesin salaisuuksia. Siinä sivussa lukija saa oppia taas jotain uutta Gamachen ja Three Pinesin kylän taustasta. 

 

Teksti etenee Timo Korpin suomennoksena sujuvasti. Kirjassa on 600 sivua, mutta se etenee tasaista tahtia, eikä tunnu niin pitkältä kuin sivumäärä antaisi ymmärtää. Vilkuilin huvikseni yhden tähden arvioita Goodreadsissa; niitä tuntui yhdistävän se, ettei lukija ollut lukenut sarjaa alusta, vaan oli tarttunut Salaisuuksien hintaan kylmiltään. Sellaista en voi suositella kenellekään: tällaista hahmovetoista leppoisaa rikoskirjallisuutta ei kannata lukea kuin järjestyksessä alusta aloittaen, koska kirjojen vetovoima perustuu paljon siihen, miten henkilöt käyvät ajan mittaan tutummiksi.