Paksu fantasiatarina alkaa Marosasta, Keltaanmetsässä vanhempiensa kanssa asuvasta kattilakauppiaan tyttärestä. Marosan elämä on ankeaa ja ilotonta, joten kun eräälläkin myyntimatkalla lumoava mies houkuttelee Marosan mukaansa, hän lähtee ja jättää perheensä. Tarinanlaulaja Rudolfin matkaan kun kerran lähtee, pois ei kuitenkaan ole helppo päästä. 

 

17 vuotta myöhemmin Rudolfin kanssa joutuu tekemisiin myös Isla. Hän on kaukana kotiseuduiltaan; kotiseutuja ei enää ole, eikä Isla puhu – enää koskaan. Vaikka fyysisesti ääntä ei lähde, Isla pystyy kuitenkin puhumaan suoraan toisten ajatuksiin. Isla on myrskyntekijöiden sukua, viimeinen lajiaan, koska hänen koko kotikylänsä on tuhottu täysin. 

 

Kolmantena osapuolena tarinassa on Aljo, joka asuu Haudisjoen matriarkaalisessa kylässä. Aljo on perheen vanhin poika, joka on saanut oppia myös tärkeämmät naisten työt. Hänen muualta tullut äitinsä on kylässä hyljeksitty. Kylän erikoisuutena on aamunkoittoa vahtiva öidenvartija, jonka oppiin Aljo yllättäen pääsee. Öidenvartijalla on hallussaan kirja, joka on tuikitärkeä – ei sen mukaan ole suotta nimetty koko romaania. 

 

Tarina etenee kahdella aikatasolla ja useammassa paikassa, kunnes tarinalinjat kerääntyvät yhteen. Yli 500-sivuinen kirja vaatii vetävän juonen, jotta kirja kantaa mittansa, mutta Öidenvartijan kirja toimii. Samalla jälkeenpäin tuntuu, ettei kirjassa nyt niin paljon tapahtumia ja käänteitä ollut, vaan tarina eteni melko suoraviivaisesti, aikatasoistaan huolimatta. Kaiken taustalla on voimakkaiden hahmojen välistä valtakamppailua, jonka pelinappuloina kirjan päähenkilöt ovat ja joka kantaa vuosikymmenten aikajänteen yli. Ilahduttavaa joka tapauksessa on, että teos on yksittäinen, itsenäinen kirja, joka ei aloita trilogiaa ja vaadi sitoutumaan tuhansien sivujen matkalle. 

 

Maria Carole tuli minulle tutuksi kymmenen vuoden takaisesta Tulen tyttäriä -esikoisteoksestaan. Romanttinen fantasiatarina oli mainio. Öidenvartijan kirja on synkkäsävyisempi ja – vaikka rakkaus osaa teoksen pitkistä linjoista kannatteleekin –vähemmän romanttinen, mutta luova ja omintakeinen maailmanrakennus yhdistää kirjoja. Maria Carolella on taito rakennella maailmoita ja luoda tarinoita.