You need to sign in or sign up before continuing.
Scan barcode
msaari's reviews
2474 reviews
Uutisten jäljillä by Elina Lappalainen
informative
fast-paced
- Plot- or character-driven? Plot
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? Yes
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Elina Lappalaisen Tornihuoneen salaseura -kirjasarjan toinen osa jatkaa edeltäjänsä jäljillä eli yhdistelee lastenromaania ja tietokirjaa, tavoitteenaan opettaa lapsille tärkeitä kansalaisuustaitoja. Ensimmäisessä osassa puhuttiin rahasta. Nyt on vuorossa tiedonvälitys ja mediataidot. Pääosassa on edellisestä kirjasta tuttu koululaisporukka. Luokan viestiryhmässä leviää tekoälyllä tehty valevideo, jossa rehtori kertoo koululaisten puhelimiin asennetusta vakoilusovelluksesta, jolla kaveriporukan Lumin on paljastettu huijanneen koulun tiedekisassa.
Lumi ja kaverit tietävät, ettei väitteissä ole totuuden hiventäkään, mutta miten saada väärä tieto korjattua? Totuus täytyy selvittää ja paljastaa. Lumin äiti on onnekkaasti töissä sanomalehdessä ja lapset pääsevät lehden toimitukseen ja juttukeikalle tutustumaan, miten oikeita uutisia tehdään. Toimituksesta löytyy myös faktantarkastusosaamista, josta lapset saavat vähän lihaksia huijausvideon paljastamiseen. Lopulta kaikki kääntyykin parhain päin.
Juonen ohessa käydään uutismediaa läpi perusteellisesti. Kirja keskittyy sanomalehtiin ja niiden uutistuotantoon printissä ja verkossa sekä kirjoitettuna että videoina. Toimittajan työn peruskuviot esitellään jutun ideoinnista kirjoittamisen kautta editointiin ja julkaisuun. Lisäksi käydään läpi vastuullisuuskysymyksiä ja sitä, mistä mediat saavat rahansa. Tietopaketit solahtavat näppärästi osaksi kevyttä lastenromaania.
Mitja Mikael Malin jatkaa sarjan kuvittajana hyvää työtään, kirjan kuvitus on selkeää, tyylikästä ja värikästä. Tubettajien ystävien iloksi kirjassa esiintyy haastateltavana ZoneVD, vaikka tarina muuten fiktiivinen onkin. Sarjaan on luvassa vielä kolmas osa, joka käsittelee valtaa.
Hopi Hopi : Reippaan robotin tarina by Linda Bondestam
emotional
fast-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? Yes
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Nyt kyllä lastenkirja onnistui kerrankin vetäisemään maton jalkojen alta ja tarjoamaan jotain täysin odottamatonta. Nappasin Hopi Hopin luettavaksi, kun sitä Onnimanniin tarjottiin arvosteltavaksi. En tiennyt kirjasta muuta kuin nimen ja tekijän, ja Linda Bondestamhan nyt on aina kiinnostava. Kirja kuulosti söpöltä robottijutulta, joten miksipä ei.
Kirja sijoittuu vuoden 2032 maapallolle, jossa robotit ovat arkipäivää. Pääosassa on ”pieni ja epätavallisen iloinen maan asukas”, joka haluaa vain auttaa. Robotti pääsee töihin varastoon ja nappaa nimensä pomon kehotuksesta: “Työt odottavat, hopi hopi.” Inhimillisiä työkavereita sieppaa, kun Hopi Hopi uurastaa väsymättä ja ilman taukoja kellon ympäri. Niinpä lopulta työkaverit saavat kenkää.
Heidät korvaa Turbo Go Go Tech, entistä tehokkaampi robotti, ja pian myös Hopi Hopi ja tämän pomo huomaavat molemmat olevansa työttömiä. Hopi Hopi ei lannistu, vaan tekee mitä työtä tahansa, vaihtelevalla menestyksellä. Usein liian hyvin, kuten päiväkodissa, jossa lapset rakastavat Hopi Hopia liikaa. Työ lastenkirjojen tekijänä saa sekä taiteilijat että lukijat raivostumaan. Onneksi sotatehtaassa tarvitaan aina käsiä ja lopulta sodan syttyessä rintamalla on aina tilaa robotille.
Tämäkin on jo lastenkirjalle melko epätavanomainen käänne, mutta Bondestam huipentaa sodan totaaliseen ihmiskunnan maapallolta poispyyhkivään ydintuhoon. Robotit kuitenkin selviävät, ja kun ydintalvi helpottaa, aurinkopaneelit tuottavat taas virtaa ja robotit voivat alkaa rakentamaan uutta maailmaa – ja jopa uutta ihmiskuntaa.
Bondestam on tietenkin ensiluokkainen kuvittaja ja kuvien osalta Hopi Hopi on hienoa työtä. Niin robotit kuin ihmiset on kuvattu monimuotoisesti ja kuvista löytyy paljon kiinnostavia yksityiskohtia. Ydinsodan tuho on aiheena kammottava, mutta kuvattu kirjassa tyylikkäästi. Sotakohtaukset Bondestam on ylipäänsä kuvannut lastenkirjaan sopivasti.
Ihan en siis aavistanut, mihin Hopi Hopi oli menossa. Aikamoinen kirja! En ala arvailemaan, mitä lapsilukijat – kustantamon ikäsuositus kirjalle on 3–6 vuotta – tästä pitävät ja missä määrin tuonikäisille lapsille vanhempana haluaa sotateemoja esiin nostaa, mutta olihan tämä vaikuttava. Tarinassa on sentään toiveikkuutta. Kiireen ja tehokkuuden kritiikki on toki lastenkirjoissakin paikallaan, tehokkuusajattelu epäilemättä hiipii lastenkin elämään.
Jälleenlöydetty aika by Marcel Proust
challenging
reflective
medium-paced
- Plot- or character-driven? Character
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? It's complicated
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? It's complicated
4.0
Nyt se on valmis! Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on kokonaisuudessaan takana. Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika, ilmestyi vuonna 1927 eli lähes sata vuotta sitten, viisi vuotta Marcel Proustin kuoleman jälkeen. Suomennosta saatiin odottaa vähän pidempään: se ilmestyi vasta 80 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, vaatimattomat 30 vuotta ensimmäisen osan suomennoksen jälkeen. Sarjasta valtaosan suomentanut Inkeri Tuomikoski ehti myös menehtyä vuonna 2002, joten tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni.
Vuonna 1927 ilmestynyt laitos oli Proustin kuollessa sekava käsikirjoitus, josta kirjailijan veli Robert Proust toimitti Jean Paulhanin kanssa jotain koherenttia. Vuonna 1954 ilmestyi korjattu laitos ja vuonna 1989 vielä Pléiade-laitos, jota oli viimeistelty lisää. Suomennos perustuu tähän viimeisimpään.
Kirjan alussa kertoja on nuoruudenrakkautensa Gilberten seurassa tämän kotona lähellä lapsuutensa Combrayta. Siellä kertoja selailee Goncourtin veljesten päiväkirjaa, jonka kuvaus Verdurinien salongista herättää tunteita kirjallisuuden mahdista ja kertojan kyvyttömyydestä katsella ja kuunnella keskittyneesti (mikä kirjasarjan kokonaisuuden valossa tuntuu melkoiselta väitteeltä). Näitä kysymyksiä kertoja pohtii myös parantolassa ollessaan. Paluu Pariisiin koittaa vuonna 1916, kun parantolaan ei saatu enää henkilökuntaa. Tästä paluusta saadaan hieno kuvaus Pariisista keskellä ensimmäistä maailmansotaa.
Keskellä sotaa kertoja kohtaa paroni de Charlusin, jonka sukujuuristaan kumpuavat sympatiat Saksaa kohtaan ovat asettaneet tämän hieman hankalaan asemaan. Erottuaan Charlusista kertoja päätyy pieneen hotelliin, joka osoittautuu kovin eriskummalliseksi paikaksi: se onkin hienompien herrojen bordelli, jossa nämä voivat nauttia rattopoikien palveluksista. Kun bordellinpitäjäksi osoittautuu vanha tuttu Jupien, kertoja saa mielenkiintoisen vilauksen tähän dekadenttiin maailmaan.
Vuosia myöhemmin kertoja palaa taas Pariisiin ja vierailee juhlissa ruhtinas de Guermantesin luona. Matkalla hän kohtaa vanhuuden rappeuttaman de Charlusin, jota Jupien palvelee. Eräs kirjan keskeisimpiä elämyksiä tapahtuu pian tämän jälkeen:
Äsken mainitsemiini synkkiin ajatuksiin vaipuneena olin tullut Guermantesien kaupunkipalatsin pihalle enkä hajamielisyyksissäni ollut huomannut viereeni ajavaa autoa; kuljettajan huudahdettua ennätin hädin tuskin siirtyä sivuun ja astuin hiukan taaksepäin niin että kompastuin epätasaiseen kiveykseen piharakennuksen edessä. Mutta päästyäni taas tasapainoon laskin jalkani kivelle joka oli vähän alempana kuin viereinen, ja sillä hetkellä koko masennukseni häipyi antaen tilaa onnentunteelle, jollaisen olin kokenut elämäni eri vaiheissa: nähdessäni puut jotka olin ollut tunnistavinani ajelulla Balbecin lähistöllä, nähdessäni Martinvillen kirkontornit ja maistaessani madeleinea jota kastoin lehmuksenkukkateehen – ja oli paljon muitakin aistimuksia, joista olen kertonut ja joiden synteesiltä Vinteuilin viimeiset sävellykset olivat minusta tuntuneet. Kuin madeleinea maistaessa häipyi nyt huoli tulevaisuudesta, häipyivät kaikki älylliset epäilyt. Äskeinen ahdistus kirjailijanlahjojeni aitoudesta ja jopa itse kirjallisuuden totuudellisuudesta oli pyyhkiytynyt pois kuin taikaiskusta.
Pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi autonkuljettajien silmissä kertoja jää horjahtelemaan pihakivillä tavoitellessaan epämääräisesti häilyvää mielikuvaa. Lopulta kertoja tunnistaa, mistä on kyse: horjahdus pihakivillä tuo mieleen Venetsian Pyhän Markuksen kastekappelin epätasaisen lattian ja sen mukana tulevat kaikki siihen aistimukseen liittyvät muut aistimukset, samoin kuin madeleinen maku oli tuonut mieleen muistot Combraysta. Sisällä juhlissa joku palvelija kilauttaa lusikalla lautasta ja tämäkin ääni vie kertojan keskelle metsää pysähtyneeseen junaan, tuoden mieleen rautatieläisen vasaraniskun äänen. Tästä lähtee käyntiin syvällinen ja kiinnostava taideteoreettinen pohdiskelu.
Itse juhlissa kertoja saa järkyttyä siitä, miten ikä on tuttuja henkilöitä kohdellut ja miten maailma on muuttunut. Porvarisrouvista on tullut entisten ylhäisten seurapiirien tähtiä ja vanha aatelisto on mennyttä. Belle Époque on hiipumassa. Gilberten tyttäressä kertoja saa kuitenkin vielä nähdä, miten kirjasarjan alussa kahdelta eri maailmalta tuntuneet Guermantesin tie ja Méséglisen tie yhdistyvät.
Jälleenlöydetty aika on hieno päätös arvokkaalle kirjasarjalle. Se on muiden loppuosion tapaan varsin sujuvaa tekstiä, tai sitten olen vain tässä kohtaa jo läpikotaisin Proustin proosalla kyllästetty ja siksi tottunut. Teokseen on kaiketi jäänyt edelleen kaikenlaista epäloogista, mutta eipä se lukiessa haitannut – eihän näissä esimerkiksi juonella ole merkitystä. Proustin maailmaan sukeltaminen on oma kiehtova kokemuksensa, ja tässäkin kirjassa on paljon aivan oivallista ainesta.
Kokonaisuudessaan Kadonnutta aikaa etsimässä on lukemisen arvoinen. Suosittelen lukemiselle selkeää ohjelmaa; näin usko ei lopu kesken matkan ja kirjasarjan saa päätökseenkin joskus. Minulle toimi yhden kirjan lukeminen kuukaudessa. Kun kuukauden Proustin luki aina joka kuun ensimmäisenä kirjana, sarjan lukemiseen ei tullut etenemistä pysäyttäviä taukoja. Ihan jokainen osa ei vetänyt samalla tavalla, varsinkin sarjan keskivaiheilla oli aika raskaitakin vaiheita, mutta sinnikkäällä lukemisella sarjan sain luettua, ja kokonaisuus palkitsi siinä määrin, että ne tahmeammatkin osat kannatti käydä läpi.
---
Finding Time Again is the final part of Marcel Proust's monumental series In Search of Lost Time. Originally published in 1927, five years after Proust's death, it only appeared in Finnish in 2007, some 80 years later, with a translation based on the 1989 Pléiade edition. Like the rest of the series, it explores memory, time, and the changing world.
The narrator begins by reflecting on his youth and literary ambitions while revisiting places from his past. We witness his return to Paris during WWI, encounters with familiar characters such as Baron de Charlus, and an unforgettable scene in a high-class brothel. The book's climactic moments delve into deep reflections on art and memory, sparked by sensory triggers reminiscent of the famous madeleine scene from the series’ earlier volumes.
As the narrator attends a party later in life, he is struck by the transformations time has wrought on both people and society. The fading Belle Époque, once so vibrant, is now a distant memory, with the social hierarchy inverted. However, the merging of two paths from the series' beginning through the character of Gilberte’s daughter brings a poignant sense of closure.
Finding Time Again concludes the series beautifully. Its prose, while intricate, flows smoothly, perhaps aided by the reader's immersion in Proust’s style. Despite occasional inconsistencies, they do not detract from the overall experience. Reading In Search of Lost Time is a profound journey, and perseverance through its more challenging sections is well rewarded. A structured reading plan is recommended, as consistency is key to completing and fully appreciating the series.
---
Finding Time Again is the final part of Marcel Proust's monumental series In Search of Lost Time. Originally published in 1927, five years after Proust's death, it only appeared in Finnish in 2007, some 80 years later, with a translation based on the 1989 Pléiade edition. Like the rest of the series, it explores memory, time, and the changing world.
The narrator begins by reflecting on his youth and literary ambitions while revisiting places from his past. We witness his return to Paris during WWI, encounters with familiar characters such as Baron de Charlus, and an unforgettable scene in a high-class brothel. The book's climactic moments delve into deep reflections on art and memory, sparked by sensory triggers reminiscent of the famous madeleine scene from the series’ earlier volumes.
As the narrator attends a party later in life, he is struck by the transformations time has wrought on both people and society. The fading Belle Époque, once so vibrant, is now a distant memory, with the social hierarchy inverted. However, the merging of two paths from the series' beginning through the character of Gilberte’s daughter brings a poignant sense of closure.
Finding Time Again concludes the series beautifully. Its prose, while intricate, flows smoothly, perhaps aided by the reader's immersion in Proust’s style. Despite occasional inconsistencies, they do not detract from the overall experience. Reading In Search of Lost Time is a profound journey, and perseverance through its more challenging sections is well rewarded. A structured reading plan is recommended, as consistency is key to completing and fully appreciating the series.
Älä jätä hyvästejä by Han Kang
challenging
dark
reflective
medium-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? No
- Loveable characters? It's complicated
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinto meni oivalliseen osoitteeseen. Korealainen Han Kang voitti palkinnon ensimmäisenä aasialaisena naisena (ja ylipäänsä vasta 18. naisena) ja ensimmäisenä eteläkorealaisena. Valinta oli hieman yllättävä, mutta tuntui kuitenkin ilmeiseltä: Han kirjoittaa kirjallisesti korkealaatuista proosaa merkittävistä aiheista.
Älä jätä hyvästejä on Hanin tuorein kirja; neljäs suomennos on Hanin yhdestoista romaani. Suomentaja Taru Salminen saanee jatkaa Hanin suomentamisen parissa vastedeskin (olisiko seuraavana vuorossa vuonna 2011 ilmestynyt 희랍어 시간, joka ilmestyi vastikään englanniksi nimellä Greek Lessons). Siinäkin nämä Hanin tuotannon keskeiset piirteet yhdistyvät terävällä tavalla.
Kirjan pääosassa on Gyeongha, itsensä rajujen elämänmuutosten jälkeen lähes hengiltä nälkiinnyttänyt kirjailija. Hän saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Inseonilta, joka muutti Soulista kauas Jejun saarelle hoivaamaan äitiään. Äidin poismenon jälkeen ystävä on jäänyt Jejulle asumaan, jolloin yhteydenpito on harventunut. Nyt Inseon pyytää sen kummemmin selittelemättä Gyeonghaa saapumaan soulilaiseen sairaalaan ja ottamaan henkilöllisyystodistuksensa mukaan.
Käy ilmi, että Inseon on loukannut itsensä puutöitä tehdessään. Varsinainen syy, miksi hän on Gyeonghan kutsunut hätiin, liittyy kuitenkin lintuun: Inseonilla on pieni papukaija, joka tarvitsee vettä ja ruokaa selviytyäkseen hengissä. Voisiko Gyeongha matkustaa välittömästi Jejulle huolehtimaan linnusta? Jejulla ei ole ketään, jonka voisi pyytää apuun.
Matka on vaikea, kiitos hankalien lumiolosuhteiden, mutta Gyeongha onnistuu pääsemään lennolle Soulista Jejulle. Matkanteko käy kuitenkin vielä vaikeammaksi, kun lumimyrsky käy entistä raskaammaksi. Subtrooppisella tulivuorisaarella ei kovin paljon lunta nähdä, mutta nyt myrsky on kammottava. Kirjan tämän osan esikuvana lienee vuonna 2016 Jejulle iskenyt kylmä aalto, joka jätti lähes sata tuhatta matkustajaa jumiin, kun lähes kaikki lennot peruttiin.
Jejulla on oma synkkä historiansa. 1940-luvulla saarella tapahtui Jejun kansannousu, jossa kommunistinen Etelä-Korean työväenpuolue nousi kapinaan vallanpitäjiä vastaan. Seurauksena oli runsaasti väkivaltaa, jonka seurauksena arvioiden mukaan jopa 10 prosenttia Jejun väestöstä kuoli. Joukkomurhat jatkuivat vielä Korean sodan puhkeamisen myötä. Asia vaiettiin Koreassa vuosikymmeniksi, mutta sittemmin totuuskomissiot ovat tuoneet julki tapahtunutta.
Tämä kaikki Gyeonghaa Jejulla odottaa. Han Kang ei tosiaan ole mikään hyväntuulen kirjailija, eikä Älä jätä hyvästejä ole mikään leppoisa kirja. Kaunis se kuitenkin on, ja vähän mystinen ja monitulkintainen. Arvostan: kirja nousee pelkkää menneiden hirmutekojen dokumentointia ylemmäksi ja kiinnostaa, vaikka tapahtunut ei niin koskettaisikaan. Samalla se tekee kirkkaan selväksi, millaisia kauheuksia Jejun ja Korean historiasta löytyy.
Onneksi on myös Taru Salminen, joka on saattanut romaanin suomentaa suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä kulkematta välikielien kautta. Se on suuri ilo. Olettaisin, että Nobel-voiton myötä lisäsuomennoksille on tilausta; ainakin itse toivon saavani lukea lisää Han Kangin mielenkiintoisia kirjoja.
---
---
The 2024 Nobel Prize in Literature went to a highly deserving recipient: South Korean author Han Kang, the first Asian woman and South Korean to receive the award. Though a slightly surprising choice, it seemed fitting given her literary skill and the weighty themes she tackles.
We Do Not Part is her latest novel, the fourth translated into Finnish, and marks her eleventh overall. The translator, Taru Salminen, has beautifully rendered Han’s work directly from the original Korean. This translation is another testament to Han’s recurring themes of pain, beauty, and mystery, blending them masterfully.
The novel centres on Gyeongha, a writer who has nearly starved herself after drastic life changes. She receives a call from her old friend Inseon, who had moved to Jeju Island to care for her mother. After her mother’s death, contact dwindled, but now Inseon urgently asks Gyeongha to bring her ID and come to a hospital in Seoul.
Inseon, injured while woodworking, needs Gyeongha’s help not for herself but for her parrot left behind on Jeju. Gyeongha is asked to fly there and care for the bird, with no one else available. The journey proves arduous due to heavy snowstorms, highly unusual for the subtropical island. The storm mirrors the 2016 cold snap that stranded thousands on Jeju.
Jeju's dark history looms in the background. The 1940s uprising and subsequent massacres, during which an estimated 10% of the island’s population perished, cast a long shadow. This historical trauma underpins the novel, but Han's work transcends mere documentation. It's a haunting, multilayered exploration that captivates even those unfamiliar with Korean history.
Thanks to Salminen’s translation, Finnish readers can appreciate this profound novel in its original depth. With Han’s Nobel win, more translations will likely follow, which is exciting for anyone drawn to her powerful storytelling.
We Do Not Part is her latest novel, the fourth translated into Finnish, and marks her eleventh overall. The translator, Taru Salminen, has beautifully rendered Han’s work directly from the original Korean. This translation is another testament to Han’s recurring themes of pain, beauty, and mystery, blending them masterfully.
The novel centres on Gyeongha, a writer who has nearly starved herself after drastic life changes. She receives a call from her old friend Inseon, who had moved to Jeju Island to care for her mother. After her mother’s death, contact dwindled, but now Inseon urgently asks Gyeongha to bring her ID and come to a hospital in Seoul.
Inseon, injured while woodworking, needs Gyeongha’s help not for herself but for her parrot left behind on Jeju. Gyeongha is asked to fly there and care for the bird, with no one else available. The journey proves arduous due to heavy snowstorms, highly unusual for the subtropical island. The storm mirrors the 2016 cold snap that stranded thousands on Jeju.
Jeju's dark history looms in the background. The 1940s uprising and subsequent massacres, during which an estimated 10% of the island’s population perished, cast a long shadow. This historical trauma underpins the novel, but Han's work transcends mere documentation. It's a haunting, multilayered exploration that captivates even those unfamiliar with Korean history.
Thanks to Salminen’s translation, Finnish readers can appreciate this profound novel in its original depth. With Han’s Nobel win, more translations will likely follow, which is exciting for anyone drawn to her powerful storytelling.
Offices & Humans : Tilinpäätös by Roope Eronen
adventurous
funny
fast-paced
- Plot- or character-driven? Plot
- Strong character development? No
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Mitä luolissa asuvat lohikäärmeet tekevät vapaa-ajallaan? Pelaavat tietysti roolipelejä ihmisten seikkailuista toimistoissaan! Roope Erosen Offices & Humans -sarjakuvan lähtökonsepti on näinkin nokkela vitsi. Dungeons & Dragonsin kääntäminen nurinpäin toimii ja vaikka tämä tavallaan yhden vitsin sarjakuva onkin, se vitsi on sen verran huolella toteutettu, että se kantaa albumin verran helposti.
Zum Teufelin julkaisema Tilinpäätös on pieni neliön muotoinen, kauniisiin kangaskansiin sidottu kirja. Siinä on kaksi Huuda Huudan julkaisemaa aikaisempaa Offices & Humans -tarinaa Tie Customexiin ja Advanced Offices & Humans: Menestyksen avain ja niiden lisäksi uusi Myyjien taistelu, jossa Dungeons & Dragonsin sijasta versioidaan toista klassikkoa, Magic: The Gatheringia ja muita vastaavia keräilykorttipelejä.
Tarinat liikkuvat kahdella tasolla. Sarjakuvassa kuvataan sekä itse pelaamista että seikkailujen käänteitä ihmisten toimistomaailmassa. Haasteet toimistoissa ovat kiperiä: saatko otettua kopion CV:stäsi ja lähetettyä työpaikkahakemuksen kilpailevaan firmaan? Saatko aikaiseksi vetävän presentaation uudesta innovaatiosta? Syökö videopeliaddiktio kaiken tehokkaan työajan? Pelaamista kuvataan pieteetillä ja niin yksityiskohtaisesti, että se saattaa jopa vähän pitkästyttää, jos pelien maailma on vieras. Minä iloitsin täsmällisestä kuvauksesta. Yksityiskohtiin on paneuduttu ja pelaaminen tuntuu aidolta.
Erosen piirrosjälki on selkeää. Tyyli ja värimaailma sopisivat vaikka lastenkirjoihin. Detaljia on siellä missä sitä tarvitaan, mutta esimerkiksi lohikäärmeiden maailmassa pelaamista edeltävät ulkokuvat ovat rikkaita ja värikkäitä, mutta sisätilat ovat hyvin eleettömiä ja selkeitä. Se luo sopivan vastapainon värikkäästi kuvitetuille roolipelimaailmoille.
Tilinpäätös on kirjana kaunis. On mainiota, että Offices & Humans on saateltu näin yksiin kansiin ja vieläpä uuden tarinan kera. Minullekin konsepti oli entuudestaan tuttu, mutta en ollut aikaisempia albumeita lukenut. Nyt tämä osui kohdalle, kun Kutikuti ry lähetti paketillisen kotimaista nykysarjakuvaa kokeiltavaksi. Hyvä niin: tämä oli mukava tuttavuus.
Asioita joista en tiennyt pitäväni by Annukka Salama
emotional
funny
lighthearted
medium-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? Yes
- Flaws of characters a main focus? Yes
4.5
Annukka Salaman edellinen nuortenkirja Ripley : Nopea yhteys oli sen verran maukas tapaus, että kun uudesta kirjasta alkoi tihkua tietoa, seurasin kehitystä suurella mielenkiinnolla. Eikä syytä pettymykseen: lopputulos on jälleen kerran herkullinen. Salama ottaa jutun pohjaksi ”enemies to lovers”-troopin ja rakentelee sen pohjalle tarinan, joka on sopivassa suhteessa kuuma, hauska ja vakava.
Tarinen puitteet ovat sadunomaiset. Päähenkilönä on kenties Suomen varakkain nuori mies, maineikkaan kellosuvun vesa Konstantin Sinclair. Konstalla on kaikki ojennuksessa: pohjattomat luottokortit, valtava sijoitusvarallisuus, henkilökohtainen autonkuljettaja ja konservatiivisen perheen valmiiksi kehittelemät unelmat. Vaan entäs ne omat tunteet? Ne on parempi tukahduttaa, sillä Konstan äiti on määräilevä, ahdasmielinen ja synkeä.
Arki uudessa lukiossa ei ala hyvin. Heti ensimmäisenä päivänä vastaan tulee värikkäästi muunsukupuolinen Bee Stark, jonka kanssa Konstalla on yhteistä historiaa jo pikkulapsesta saakka. Been kanssa mikään ei ole koskaan sujunut. Beellä on sitä paitsi vain 13 000 seuraajaa Instagramissa. Ensimmäisenä päivänä koulussa Konstalla ja Beellä tulee kärhämää vessassa, jonka seurauksena molemmat lentävät lasisen vessanoven läpi käytävälle.
Rangaistuksena Konsta ja Bee pistetään tekemään syksyn ajan kaikki ryhmätyöt yhdessä, jotta oppivat tulemaan toimeen keskenään. Sehän on tietysti Konstan pahin painajainen. Vaan ei auta: maine on paikattava, sillä Konsta ei halua olla somessa mikään transfoobinen mörkö (vaikka hänen äitinsä sitä onkin). Ja no, koska kirja ei mitenkään peittele olevansa ”enemies to lovers”-teos, niin tietäähän sen, miten siinä käy.
Asetelma tuo väistämättä mieleen Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -teoksen. Vähän maanläheisemmin toki, mutta Salama on kyllä vääntänyt saturuuvia sen verran isoon asentoon, etteivät Konsta ja Bee ihan niitä tavallisimpia suomalaisia lukiolaisnuoria ole. Ripley oli reippaasti todentuntuisempi. Mutta mikäpä siinä: tarinan överit piirteet tekevät siitä kieltämättä mieleenpainuvan. Näille tyypeille kaikki on mahdollista.
Ennen kaikkea: Asioita joista en tiennyt pitäväni on erittäin hyvä kirja. Siinä on ihanaa representaatiota niin queer- kuin nepsypuolelta, se on sopivasti kuuma olematta kuitenkaan liian roisi nuoremmillekaan lukijoille ja lisäksi se on erittäin hauska. Naureskelin kirjan heitoille useampaankin otteeseen. On se Salama vaan peto kirjoittamaan vetäviä nuortenkirjoja.
Kerro minut by Milla Enroth
dark
reflective
medium-paced
- Plot- or character-driven? N/A
- Strong character development? N/A
- Loveable characters? N/A
- Diverse cast of characters? N/A
- Flaws of characters a main focus? N/A
2.5
Milla Enroth on runouden puolella esikoiskirjailija, mutta kirjoittajataustaa löytyy näytelmäkirjallisuuden puolelta. Esikoiskokoelma Kerro minut on henkilökohtainen kuvaus menneisyyden traumoista ja niistä eheytymisestä. Jonkinlainen kaari tosiaan piirtyy ensimmäisen ja viimeisen runon välille, kun alussa “Olin aina lempilapsi, / se jolta ei vaadittu mitään, / se jolta vietiin kaikki.” ja lopussa “Menneisyys pyyhkiytyy pikakelauksella pois / ja jokainen hetki on uusi ja puhdas.”
Toisinaan kohdalle osuu runokokoelmia, joista on jotenkin vähän vaikea saada kiinni, miksi niistä ei pidä. Kerro minut on sellainen. Enroth kirjoittaa aivan käypäistä tekstiä ja epäilemättä tärkeistä aiheista ja merkittävistä kokemuksista, mutta jostain syystä runot eivät puhuttele. Osin syynä on jotenkin vähän vääränlainen raskaus ja pateettisuus, luulen. Esimerkiksi tämä:
Hänessä ei voinut mies elää
kun lapsi hänessä oli kuollut.
Ja se kuollut lapsi avasi silmänsä,
koska luuli siten heräävänsä henkiin.
Hän repi rikki ne lapsen kasvot,
kun ei kestänyt katsoa kuvastinta.
Runoissa toistuu merellinen kuvasto, vesi tulvii ja lainehtii, valtameri kohisee. Sävyt ovat seksuaalisia uhkaavalla tavalla. Kaltoinkohtelun jäljet piirtyvät kokoelman sivuille. Onneksi loppua kohden tulee käänne valoisampaan suuntaan. “Ja minä olen pelkkä korva, en muuta / Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.” Hyvä niin.
Aurora/Eino by Edith Arkko
emotional
hopeful
lighthearted
fast-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Tämän kääntökirjan molemmat puolet kertovat saman tarinan, vain eri näkökulmasta. Toisella puolella kertojana on Aurora, yhdeksäsluokkalainen nuorisokodissa asuva nuori nainen, jonka yksinhuoltajaäidillä on sen verran paha alkoholiongelma, ettei Aurorasta huolehtimisesta tule mitään. Toisen puolen kertojana on samanikäinen Eino, melko tavanomainen lätkäjätkä. Nuoret tutustuvat ja rakastuvat toisiinsa, mutta kuten asiaan kuuluu, ensirakkauden tielle tulee vähän draamaa ja vastoinkäymisiä voitettavaksi.
Kirjassa on huomionarvoista myös se, että se on selkokielinen. Auroran ja Einon tarina kerrotaan erittäin selkeästi, lyhyin lausein ja olennaiseen keskittyen. Se tekee tarinasta vähän yksioikoisen, kovin paljon ylimääräisiä käänteitä ja kiemuroita ei selkokirjaan mahdu, mutta ei se mitään: selkokirjojen tekeminen nuorille kiinnostavista aiheista on itsessään niin arvokasta, että valituksen sanaa ei ole, vain pyyntö: lisää tätä!
Tarina on nimittäin hyvä, oli selkoa tai ei. Auroran ja Einon suhteen kehitys on herkkää ja kaunista. Kummallakin puolella on sen verran omanlaisensa näkökulma, että kirjan pystyy vallan mainiosti lukemaan vaikka yhteen putkeen molemmilta puolilta, ilman että tarina tuntuu liian saman toistolta. On hauska nähdä, miten samat asiat näyttäytyvät erilaisessa valossa näkökulmasta riippuen – ja veikkaan, että se on monille nuorille lukijoillekin ihan valaiseva ja ymmärrystä lisäävä kokemus. Rakastuminen, suhteen eteneminen ja seksuaalisuuden tutkiskelu on myös kuvattu oikein fiksusti ja kauniisti.
Aurora/Eino on Edith Arkon esikoisromaani. Osuuskumma-kustantamon piirissä toimiva Arkko on ennen sitä julkaissut novelleja antologioissa. Kiitokset myös Hertta-kustantamolle rohkeudesta julkaista selkokirjallisuutta. Toivon mukaan näin hyvää nuortenkirjallisuutta saadaan lisää, ja tällaiselle kirjallisuudelle kaikki sen ansaitsema näkyvyys.
Skutsi by Päivi Lukkarila
adventurous
dark
tense
fast-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? Yes
- Loveable characters? Yes
- Diverse cast of characters? Yes
- Flaws of characters a main focus? No
4.0
Neljä erilaista nuorta on lähetetty eräoppaan kanssa metsävaellukselle ilman älypuhelimia. Luvassa on viikonlopun mittainen reissu, jonka aikana yövytään teltoissa metsässä ja toivon mukaan kasvetaan ihmisenä. Alkuvastustuksen jälkeen retki alkaa vaikuttaa nuorista jopa ihan siedettävältä, mutta sitten yön aikana joku kuolee ja vaellus saa uusia painajaismaisia sävyjä.
Päivi Lukkarila on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja Skutsi on Lukkarilan oman Nokkahiiri-kustannuksen tuotantoa. Jyrki Pitkän kansikuva luo synkkää tunnelmaa ja kauhun kanssa Skutsi flirttaileekin: leirinuotiolla kerrotaan tietysti kauhutarinoita ja nuoret saavat kyllä pelätä. Laskisin tämän sittenkin kuitenkin ennemmin jännäriksi kuin varsinaiseksi kauhukirjaksi. Mitään yliluonnollisia elementtejä tarinassa ei ole, vain hankalaksi menevän metsäretken vaikeuksia.
Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen nuoren ja heidän oppaansa näkökulmasta. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on oma sävynsä ja tunnistettava äänensä, joten kokonaisuus toimii hyvin. Kaikilla on omat erityispiirteensä. Eräopas-Jorma alkaa olla jo vähän väsynyt hommiinsa ja huumoriveikko Joel peittää epävarmuuksiaan jatkuvaan läpänheittoon. Nasim kohtaa ennakkoluuloja iranilaisen taustansa vuoksi, Sabinalla on takanaan repivä ero ja omia salaisuuksiaan ja Luka kiukuttelee vanhempiensa luomia paineita.
Skutsi etenee hyvää tahtia. Sillä on mittaa 200 sivua, ja teksti on helppoa ja sujuvaa. Nuorten puhekielinen ilmaisu tuntuu näin nelikymppisen setämiehen näkökulmasta luontevalta. Eiköhän tämä juttu pidä otteessaan vähän heikompiakin lukijoita, sen verran hankaliin paikkoihin Lukkarila päähenkilönsä johdattaa. Nuoret ovat taustoiltaan mukavan moninaisia ja sopivan persoonallisia, olematta kuitenkaan stereotyyppejä tai karikatyyrejä. Vankka suositus siis tälle, mikäli jännittävät tarinat kiinnostavat.
Anna In maailman hautakammioissa by Olga Tokarczuk
dark
mysterious
medium-paced
- Plot- or character-driven? A mix
- Strong character development? It's complicated
- Loveable characters? It's complicated
- Diverse cast of characters? No
- Flaws of characters a main focus? No
3.5
Yksi klassikkomyyteistä on se, jossa joku suuntaa manalaan suorittamaan jotain tehtävää. Tavallisesti paluumatkaan liittyy jonkunmoista mutkaa, koska manalaanhan ei vain yksinkertaisesti kävellä. Yksi varhaisimpia kirjattuja versioita tästä myytistä tulee muinaisesta Sumerista, jossa jumalatar Inannan tarina kirjattiin savitauluille joskus vuoden 1750 eaa paikkeilla.
Lähtiessään siskonsa Ereškigalin hallitsemaan manalaan Inanna antaa ohjeet: jos hän ei palaa kolmen päivän kuluttua, pitää pyytää apua kolmelta jumalalliselta isältä. Luonnollisesti Inannaa ei kuulu takaisin. Jumalalliset isät eivät ole kovin innokkaita auttamaan, mutta lopulta apua löytyy, Inanna saadaan takaisin, mutta hintana on se, että tilalle on saatava joku muu.
En taida paljastaa jutun juonesta enempää, vaikka spoilereista puhuminen lähes neljä tuhatta vuotta vanhan tarinan kohdalla tuntuukin vähän tarpeettomalta. Tässä kirjassa Anna Inin eli Inannan tarinaa kertoo puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk. Tarina noudattelee alkuperäistä Inanna-myyttiä, jossa toki on kaikenlaisia aukkoja ja epämääräisyyksiä, joissa tulkinta mahtuu hyvin elämään.
Tokarczuk on rakennellut manalan ylle raunioista kohoavan kaupugin, jonka metallipilarien välissä ja sisällä kulkee porraskäytäviä ja hissikuiluja. Tuhansien vuosien aikana rakentunut kaupunki muodostaa metallisen sienirihmaston, jota valaisevat hehkulamput ja neonvalot. Hedelmällisyyden jumala Anna In kylvää elämää ympärilleen:
Näen, miten hän kulkee ihmisten ohi. Avaan hänelle ovet, jotta hän ei koskisi mihinkään, olen saanut tarpeekseni nyrpistelevistä porteista, nolostuneista juomalaseista, kaiteista jotka yhtäkkiä venyttelevät ja haukottelevat. Jopa sarjalippu hisseihin haluaa sanoa jotakin, kun hän koskettaa sitä.
Myyttinen kertomus on eriskummallinen, odottamaton, paikoin hämmentävän epälooginen ja aukkoinen. Sitä ei kannata lähestyä aivan perinteisenä juoniromaanina, koska tarinan kulku ei ole aivan sillä tavalla suoraviivaista ja johdonmukaista kuin niistä lähtökohdista odottaisi. Tunnelma on kuitenkin hieno ja tarinassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia. Tokarczukin luottosuomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt totutun hyvää työtä Tokarczukin tekstin parissa, lopputulos on rekisteriltään sopivan myyttistä ja persoonallista kieltä.
Tokarczuk avaa myyttiä jälkipuheissaan; suosittelen aloittamaan niistä, mikäli Inanna-myytti on vieras. Sen jälkeen tarinakin avautuu paremmin. Anna In maailman hautakammioissa ei nouse omien Tokarczuk-suosikkieni joukkoon, mutta on kuitenkin aivan lukemisen arvoinen pieni teos. Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö on tehnyt hienoa työtä julkaistessaan kirjan, ja se on esineenäkin oikein viehättävä.
---
This book retells the ancient Sumerian myth of the goddess Inanna’s journey to the underworld, ruled by her sister Ereshkigal. When Inanna doesn’t return after three days, divine intervention is needed to rescue her, though the price of her release is that someone else must take her place. Olga Tokarczuk follows the original myth but fills in its gaps and ambiguities with her own interpretation, creating a strange, unexpected, and atmospheric story.
---
This book retells the ancient Sumerian myth of the goddess Inanna’s journey to the underworld, ruled by her sister Ereshkigal. When Inanna doesn’t return after three days, divine intervention is needed to rescue her, though the price of her release is that someone else must take her place. Olga Tokarczuk follows the original myth but fills in its gaps and ambiguities with her own interpretation, creating a strange, unexpected, and atmospheric story.
Tokarczuk's version features a haunting underworld city illuminated by neon lights, with stairways and metal structures. The narrative is not straightforward, so it’s best approached with an open mind. Translator Tapani Kärkkäinen captures the mythical tone well, and Tokarczuk’s afterword helps readers unfamiliar with the original myth. While Anna In may not be among Tokarczuk’s most memorable works, it’s still an intriguing and well-crafted little book.