Milla Enroth on runouden puolella esikoiskirjailija, mutta kirjoittajataustaa löytyy näytelmäkirjallisuuden puolelta. Esikoiskokoelma Kerro minut on henkilökohtainen kuvaus menneisyyden traumoista ja niistä eheytymisestä. Jonkinlainen kaari tosiaan piirtyy ensimmäisen ja viimeisen runon välille, kun alussa “Olin aina lempilapsi, / se jolta ei vaadittu mitään, / se jolta vietiin kaikki.” ja lopussa “Menneisyys pyyhkiytyy pikakelauksella pois / ja jokainen hetki on uusi ja puhdas.” 

 

Toisinaan kohdalle osuu runokokoelmia, joista on jotenkin vähän vaikea saada kiinni, miksi niistä ei pidä. Kerro minut on sellainen. Enroth kirjoittaa aivan käypäistä tekstiä ja epäilemättä tärkeistä aiheista ja merkittävistä kokemuksista, mutta jostain syystä runot eivät puhuttele. Osin syynä on jotenkin vähän vääränlainen raskaus ja pateettisuus, luulen. Esimerkiksi tämä: 

 

 

Runoissa toistuu merellinen kuvasto, vesi tulvii ja lainehtii, valtameri kohisee. Sävyt ovat seksuaalisia uhkaavalla tavalla. Kaltoinkohtelun jäljet piirtyvät kokoelman sivuille. Onneksi loppua kohden tulee käänne valoisampaan suuntaan. “Ja minä olen pelkkä korva, en muuta / Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.” Hyvä niin.