Ab und zu lese ich gerne mal Kinderbuchklassiker, aber dieses Buch von Astrid Lindgren hat leider mal so gar nicht meinen Geschmack getroffen.
Der Schreibstil war mir zu flach, die Geschichte war mir nicht spannend genug erzählt und zu den Figuren konnte ich auch keine Verbindung aufbauen. Ich bezweifle, dass mir das Buch als Kind besser gefallen hätte.

My second grade teacher introduced this story to me when she read it aloud to our class. I think it's appealing to children because Mio is rescued from an unhappy life and restored to his real home where his father is not only king, but also an amazing and loving father. How many children wish that kind of a rescue for themselves? The book may be a bit old-fashioned compared to more modern stories, but it's like a good fairy tale. The Swedish author Astrid Lindgren also wrote the Pippi Longstocking books. This book was the basis for the movie The Land of Faraway.

Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion on Veljeni, Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Sen uudelleen lukeminen oli nostalgista.

Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.

- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)

Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja.

Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on.

Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon.

Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)

Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään?

Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten uudemmissa teoksisas Nälkäpelin Katniss), vaikka tällaisia klassisia nuoria sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha on ollut varmasti aina.

Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Ainoa isompi miinus tulee toisteisuudesta, jota oli paljon enemmän kuin muistin. Etenkin Jum-Jum toistelee samoja fraaseja rasittavuuteen asti.

Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haulaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan.

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)

Original, intriguing, magical.
A fantastic adventure with magic, roses, Kings and family take you on a journey of wonder.
Read this with a imaginative child for best results.

In meiner Erinnerung war dieses Buch ein absoluter Favorit. Also habe ich mich entschieden, es Jahre später, wieder zu lesen.

Wow. Es hat mich schlicht und ergreifend umgehauen. So viel rohe Emotion, so viel Gefühl. Angst und Mut, Hass und Liebe, Einsamkeit und Freundschaft, diese Geschichte hat es alles.

Update: I read it again in Swedish because I am taking a class on Astrid Lindgren while I am abroad in Sweden. Definitely one of my favorite childhood books ❤️

Äntligen avslutade jag min första bok på svenska! Den var så rolig att läsa för att jag kommer ihåg när jag läste den som liten (på engelska).

Finally finished my first book in Swedish! It was so fun to read because I remember when I read it as a kid (in English).

While I am well familiar with the movie, I am kind of ashamed that I've never actually read the book - until now.

This is classic storytelling, good vs. evil. I was surprised how close to the book the movie has stayed – as I read, I could almost see every scene in front of my inner eye, even though it's been more than a decade since I've last seen it. It is a simple children's book, yes, but so vividly evocative and nostalgia-invoking that even adults can take away something from reading it – happiness and sadness and a recall of very fond childhood memories.
The excessive use of the names got repetitive very fast, but it's a quick read and what's more important: It's an imaginative magical adventure and so full of heart.

I've always taken the movie version for granted, but reading the source material, as an adult no less, opened it up for discussion: Did Mio really travel to Farawayland? Or did he die fall asleep on the bench and dreamed himself away, in order to escape the dismal existence of his neglected life? The fact that many characters in Farawayland resembled people he knew in real life, makes me lean toward the latter – and somehow that made the enthralling prose of the book even more heart-wrenching.
Now I feel like wanting to read more of Lindgren's books...

I read this book as a kid and now with my own children. Both the three year old and the six year old listened to every page breathlessly. Got scared by Kato and his iron claw, and joyed with them in the land faraway.

The fun part about reading it as an adult is the other fantasy likenesses I saw. A red ”eye” in the tower, getting threwn in to a world where everyone knows you have to defeat evil EXCEPT YOURSELF?! Having a father figure sacrificing you for the greater good.