Ensin oli Kenneth Goldsmithin Day, jossa kirjoitettiin yhden päivän The New York Times kirjaksi järjestyksessä alusta loppuun. Melkoista epäkirjallisuutta siis, suorastaan antitaidetta, vailla kirjailijan henkilökohtaista panosta, mutta silti jotain uutta. Samalla louhoksella vieraili myös Leevi Lehto, jonka Päivä lähestyy tätä tekijätöntä kirjallisuutta toiselta kantilta. Lehto ottaa STT:n yhden päivän – 20. elokuuta 2003 – uutisvirran ja järjestää sen yksiin kansiin lauseet aakkosjärjestyksessä. 

 

Aloitetaan siis aamusta: 

 

 

Tämä on, kaikessa kattavuudessaan, tietysti äärimmäisen puuduttavaa. Yritin lukea koko kirjan läpi järjestyksessä, mutta hyydyin jonnekin M-kirjaimen kohdalle. Uutisissa kuvattu arki on toisteista ja yksityiskohtaista. Toisinaan peräkkäin asetelluista täysin eri asioihin liittyvistä lauseista muodostuu jotain veikeää, hauskaa tai oivaltavaa, välillä törmätään pitkiin luetteloihin, kuten urheilutuloksissa tai televisio-ohjelmissa. Välillä jää ihmettelemään, mihin jokin tietty lause liittyy (“Kun vaari käsitti mitä oli tapahtunut, hän järkyttyi niin paljon, että hänet oli vietävä sairaalaan.”), jotain päivän uutista taas voi seurata pitkin kirjaa. 

 

Laura Tressel jalostaa samaa ajatusta omassa Päivä-kirjassaan. Siinä materiaalina on muistisairaiden vanhusten (fiktiivisiä) hoitokirjauksia. Tiukemmin rajattu materiaali ja tiiviimpi mitta – vain viitisenkymmentä sivua – tekevät Tresselin Päivästä merkittävästi helpommin luettavan ja kiinnostavamman. Lehdon Päivä on enemmän jännittävä kuriositeetti ja lähtökohta taiteenteoreettisille keskusteluille. Onko Lehto Päivän tekijä vai ei? 

 

En suosittele luettavaksi, mutta ilmiönä Päivä on kyllä sen verran kiehtova, että ansaitsee 20 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin tulla mainituksi.