Harry Salmenniemi jatkaa autofiktiivistä perhe-elämän kuvausta Varjotajunnan ja erityisesti Sydänhämärän jalanjäljissä. Kirja kuvaa lyhyen katkelman perhe-elämää Jyväskylässä kesällä kolmevuotiaan taaperon ja puolivuotiaan vauvan kanssa. Mitään ei erityisemmin tapahdu, huippukohtia ovat käynti puistossa ja vierailu museossa. 

 

 

Poikkeamana lapsiperheen elämästä kirjassa on mukana myös työillallinen Michelin-ravintolassa Helsingissä. Kohtaus on ilahduttavan omituinen ja epätodellisen oloinen, vaikka siinä onkin paljon konkreettista todellisuutta taustalla: nimeltä mainittuja henkilöitä, jotka ovat ihan oikeasti olleet mukana kirjahankkeessa, jota illallisella juhlistetaan. Silti kohtaus näyttäytyy kirjassa kuin unena perhearjen valvetodellisuuden keskellä. 

 

Salmenniemi kirjoittaa Sydänhämärästä tuttuun tapaan, jossa kerronta lipuu minä- ja hän-kertojan välillä hyvin sulavasti ja lähes huomaamattomasti. Siihen ei enää kiinnitä niin huomiota; se on toimiva ilmaisumuoto, joka vie tarkastelua milloin lähelle, milloin vähän etäämmäs. Dialogia kolmivuotiaan Joelin kanssa on todella paljon, loputtomia tarinoita ja outoja taaperovitsejä. 

 

Valohammas on hyvin tehty, vaikka se voisi karahtaa kiville monessa kohtaa. Usein metakirjallinen kirjan kirjoittamista käsittelevä fiktio on tavattoman puisevaa luettavaa, mutta tässä Salmenniemi onnistuu sulauttamaan nekin pohdiskelut ihan luontevaksi osaksi kirjaa. Lapsiperhe-elämän toisteisuus, mitääntapahtumattomuus ja junnaaminen samoissa rutiineissa on sen verran tehokkaasti juurruttava pohja romaanille, että lasta keinuttaessaan voi “ajatella takaumia, rytmiä, toistoa romaanien sisässä. Voin ajatella trilogiaa, jota yritän arvailla kohdalleen, voisiko sellaisen tehdä, kaiketi voisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Kuvaus perhe-elämästä ja työelämästä, niin kuin ymmärtäisin siitä jotain.” 

 

Salmenniemen elämää sävyttää pohdiskelu siitä, mitä voisi olla. Jyväskylässä Keski-Suomen museossa käydessä hän kaipaa Roomaan. Miksi katsella ankeita ryijyjä, kun voisi nähdä gobeliineja ja mosaiikkeja ja sarkofageja. Ei voi vain ottaa ja lähteä – mutta eipä sitten toisaalta tahdokaan. 

 

“Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä”, Salmenniemi pohdiskelee, ja jatkaa: 

 

 

Näissä pyrkimyksessään hän on nyt onnistunut: Valohammas kuvaa juuri tällaista mitääntapahtumatonta arkea, ja tekee sen hyvin. Kirjassa on paljon tunnistettavaa ja yleistä ja seassa riittävästi omaperäistä. Perhe-elämä näyttäytyy toistona ja tasapainona, mitä se enimmäkseen onkin. Eipä tätäkään lajia määräänsä enempää jaksaisi lukea, mutta Valohampaan parinsadan sivun mitassa se toimii hienosti.