Olen lykännyt Hjorthin romaanista kirjoittamista jo useamman viikon, sillä tämä teos herättää minussa kosolti ahdistusta ja epämukavuuden tunteita eli käsittääkseni onnistuu erinomaisen hyvin siinä äititytär-klaustrofobiassa, mihin se pyrkiikin.

Jo Hjorthin edellisessä teoksessa keskeisenä teemana oli teoksen naispäähenkilön suhde hänen vanhempiinsa ja Onko äiti kuollut on eräänlainen jatko-osa sille. Tällä kertaa Hjorth keskittyy kuvamaan äidin ja tyttären välistä suhdetta tai pikemminkin tyttären yrityksiä saada yhteys äitiinsä.

Tytär, kuvataiteilija, on 30 vuoden jälkeen palannut takaisin Norjaan. Hän on luvannut itselleen, että ei ottaisi yhteyttä äitiinsä, mutta ei pysty pitämään lupaustaan.

”Lapsen on voitava selvittää välit vanhempiensa kanssa, jotta hän löytää oman tahtonsa ja tiensä …”

On voitava, mutta aina se ei ole mahdollista.

Hjorthin romaanissa äitisuhde on rupi, joka pitää repiä yhä uudestaan auki. On psykologinen pakko valuttaa haisevaa visvaa välittämättä siitä, miten epätoivoisia ja tuloksettomia yhteydenottoyritykset ovat.


Äiti on karkottanut tyttärensä elämästään, eikä hän halua asioiden muuttuvan. Hän haluaa elää omassa rauhassaan ja olla tekemisissä vain päähenkilön siskon kanssa.

Mustaa on.
Mustaa ja synkkää.
Mustaa ja synkkää ja äärimmäistä.

Mieleni tekee kiljua tyttärelle: Anna jo hyvä ihminen olla. 

Mutta äidistään ei voi päästä eroon.



”Menen sisään ja satun näkemään itseni peilistä ja näen äidin hahmon, sellaiseksi vartaloni on muotoutumassa, kuin olisin muovailtavaa savea.”

Vaikka Onko äiti kuollut ei rytmiltään olekaan yhtä hypnoottinen kuin Hjorthin edellinen romaani Perintö vie se tehokkaasti mustiin, olemassaoloa uhkaavin kierteisiin. Pelastusta ei ole, sillä vaikka äiti kuolisikin jatkaa hän elämäänsä tyttäressään.