Kaisa Vahteriston esikoisromaani kertoo ensirakkaudentäyteisestä kesästä. Sen asetelma tuo mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -romaanin, mutta onhan tämä monin tavoin omanlainen teoksensa. Sirpaleisen romaanin nimetön kertoja kiertelee kuusitoistavuotiaana hiljaisessa kylässä ovelta ovelle veitsiä myyden – se on perinteinen kesätyö paikkakunnalla. Kertoja tekee sitä Karinan kanssa ja rakastuu. 

 

Tarinaa kerrotaan myöhemmästä ajasta käsin. Kertoja on jo 18-vuotiaana muuttanut kotoa, kylästä kaupunkiin, ja tarkastelee nuoruuttaan ulkoa. Perheolot olivat vähän kummalliset. Äiti söi asioita. Katoavat tavarat ovat toistuva motiivi, kertoja itse kätkee ja hautaa asioita maahan. On ystävyyttä, joka loppuu; rakkautta, joka tulee tilalle, mutta ei kestä. Kesä, joka on helteinen ja kaiken kuivattava. 

 

Sirpaleinen romaani luotaa äidin ja tyttären välistä suhdetta, tyttöjen välistä rakkautta ja halua, muistelua, nuoruutta ja aikuistumista. Tässä kirjassa juoni jää vähän sivuseikaksi, olennaista on kesän tunnelma, ihmisten väliset suhteet ja kielenkäyttö. Vahteriston tyyliä kuvaillaan lyyriseksi proosaksi; jotain runollista sinä onkin. Mieleen tulee – noin yleisemmin tunnelman tasolta ainakin – Hannele Mikaela Taivassalon varhaistuotanto. 

 

 

Ihan täysosuma kirja ei minun makuuni ollut, sirpaleinen kokemuksen kuvaus ei täysin puhutellut, mutta Goodreadsin puolella näkyi useampikin hullaantunut vastaanotto. Voi olla, että kokemus tyttönä kasvamisesta edistää kirjaan hullaantumista. Jotain vaikuttavaa ja mieleenpainuvaa tässä esikoisteoksessa kuitenkin on.