Yhdysvalloissa käynnistyi 1980-luvulla saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki, joka sai alkunsa Lawrence Pazderin Michelle Remembers -kirjasta. Siinä Pazderin potilas (ja tuleva vaimo) Michelle Smith kävi läpi unohtuneita muistoja palauttavaa terapiaa, jonka seurauksena hän musiti joutuneensa seksuaalisen rituaalihyväksikäytön uhriksi. Tapaus johti tuhansiin syytöksiin päiväkodeissa toimivista saatananpalvojapedofiileistä ympäri Yhdysvaltoja. Yhtään väitettä kulttien harjoittamasta hyväksikäytöstä ei saatu todistettua. 

 

Suomessa paniikki lähti eri suunnalta. Leo Meller nosti saatananpalvontaa esille jo 1980-luvulla, mutta varsinaisesti satanismipaniikki levisi Suomeen 1990-luvulla, kun Norjan black metal -skenen ilmiö löi laineita Suomeenkin. Evankelis-luterilainen kirkko tuotti vuonna 1994 hurmaavan Saatana kutsuu minua -dokumentin, jonka moni siihen aikaan yläasteella ollut on nähnyt, ja Riku Rinteen kouluvierailutkin kuuluivat aikakauteen. Minunkin roolipeliharrastuneisuuteni sai opettajan huolestumaan, eikä toki ihan turhan takia – black metalin satanistinen maailma kieltämättä houkuttelikin. Roolipeleihin liittyvät saatananpalvontasyytökset oli sen sijaan helppo kuitata huumorilla. 

 

Katri Ylisen kirjan lähtökohtana on Markku Mallatin selvittämättömäksi jäänyt väkivaltainen kuolema Nokialla vuonna 1996. Tapaus osui lähelle, sillä Ylisen isä ja veli olivat paikalla löytämässä Mallatin ruumista, joka väitetysti makasi maassa kuin Jeesus ristillä. Mallatin tappoivat tietysti saatananpalvojat – tai ainakin näin Ylinen asian muistaa. Nokialla mainetta niittänyt kirkkoherra Markku Koivistokin asui Ylisten naapurissa. Tästä alkaa faktantarkastusmatka omaan lapsuuteen. 

 

Saatanallinen paniikki on journalistinen tietokirja, jossa faktojen lisäksi on kyse siitä, miten niihin päästään. Ylinen avaa tutkimusprosessia ja omia epävarmuuksiaan asian äärellä. Tämä on kiinnostavaa, sillä Ylinen suhtautuu kiitettävän kriittisesti omien muistojensa luotettavuuteen. Lähes 30 vuoden takaisista asioista on vuosien varrella tullut legendoja, joiden faktapitoisuus on alunalkaenkin voinut olla kyseenalaista. 

 

Ylinen käsittelee aihetta laajasti. Haastateltavana ovat muun muassa Riku Rinne, Poliisi-TV:n juontajana tutuksi tullut Raija Pelli, suomalaisia satanististen organisaatioiden edustajia, poliiseja ja alan tutkijoita. Mallatin kuoleman lisäksi Ylinen pureutuu Hyvinkään paloittelusurmaan ja Anneli Auerin tapaukseen. Pääseepä Ylinen vieläpä kaatamaan hautakiviäkin. Ainesta piisaa, mutta kokonaisuus pysyy mainiosti hallussa. Synkästä aiheestaan huolimatta kirja ei ole kovin raskas, sillä huumoriakin piisaa. Saatanalliseen paniikkiin liittyi kuitenkin paljon kaikenlaisia etenkin jälkikäteen humoristisena näyttäytyvää sekoilua. 

 

Saatanallinen paniikki on oivallinen kirja, sen verran hyvin Ylinen onnistuu pureutumaan siihen, millaisesta tyhjästä moraalipaniikista 1990-luvun saatananpalvontahuolissa oli. Asiaan liittyi paljon huolella lietsottua pelkoja, mutta lopulta kaiken takana oli vähänlaisesti villoja. Aina kannattaakin kysyä, kuka pelonlietsonnasta hyötyy. Samalla satanismia ja saatananpalvontaa on myös ihan oikeasti olemassa. Se vain on kovin paljon tavallisempaa kuin kaiken kohun keskellä ajattelisi. Tosiasioilla on paha tapa latistaa kiinnostavimmat kohujutut.