L. M. Montgomeryn kirjallinen tuotanto on minulle tuttua moninkin eri tavoin, mutta enpä ollut vielä itse lukenut. Uusi suomennos Montgomeryn vuonna 1908 ilmestyneestä esikoisteoksesta Anne of Green Gables herätti minunkin lukuhaluni. Alunperin kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1920 Hilja Vesalan suomennoksena ja nykyään se tutuin lienee vuoden 1961 tarkistettu laitos. Tämä suomennos on lyhennelty, kirjasta on poistettu kaikenlaista moraalisesti kyseenalaista. Melissa Lambropoulos totesi vuonna 2022 kirjan käännöksiä vertailevassa gradussaan uudelleensuomennoksen olevan ”erittäin tervetullut” ja pitävänsä todennäköisenä uuden suomennoksen ilmestymistä. Pitkään ei tarvinnut odottaa, sillä loppuvuodesta 2024 Art House julkaisi Terhi Leskisen uuden suomennoksen nimellä Vihervaaran Anne. 

 

Nimi paljastaa jo ensimmäisen muutoksen: Vihervaaran Anna on nyt Anne. Muutos on looginen, mutta varmasti joitain lukijoita järkyttävä. Useimmat henkilöhahmot olivat ensimmäisessäkin suomennoksessa omilla nimillään, mutta Annesta oli tehty Anna. Se on sikälikin kummallinen muutos, että kirjassahan Annelle on nimenomaan tärkeää, että hänen nimensä on Anne e:llä, eikä pelkkä Ann. Suomennoksessa käytetyillä Annilla ja Annalla ei ole suurta sekoittumisen vaaraa. 1910-luvulla Anne oli kuitenkin vielä erittäin harvinainen nimi, sen sai alle kymmenen lasta vuodessa, kun taas Anna-nimen sai joka vuosi yli tuhat lasta. Oli syy muutokselle mikä tahansa, Anne on joka tapauksessa saanut nyt oman nimensä takaisin. 

 

Muutenkin uusi suomennos on selvästi aikaisempaa tarkempi ja täsmällisempi. Suomennoksessa on esimerkiksi merkillisiä muutoksia ruokavaliossa, kuten Lambropoulos gradussaan osoittaa. Kun Anne on ystävänsä Dianan perheen luona ”teeillallisella”, jossa alkutekstin mukaan tarjolla on ”fruit-cake and pound-cake and dough-nuts and two kinds of preserves”, Vesala on suomentanut tarjoomukset muotoon “ruodotonta ja nahatonta anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta kahdenlaisen hillon kera” – vähän on aterian sävy muuttunut. Vuonna 1961 ateria muuttui muotoon “voileipiä ja hedelmäkakkua ja munkkeja ja keksejä kahdenlaisen hillon kera” ja nyt Leskinen on suomentanut sen alkutekstille uskollisesti “hedelmäkakkua ja kuivakakkua ja donitseja ja kahdenlaista hilloa”. Myös kirjallisia viittauksia on oiottu alkuperäiseen asuun. Siinä missä vuonna 1920 Ruby Gillis liikuttuu Shakespearen Macbethin säkeistä ja vuonna 1961 Matthew Arnoldin runosta, Leskinen on palauttanut liikutuksen aiheeksi alkuperäisen Henry Glassford Bellin runon. 

 

Entäs itse kirja sitten? Jutun juoni oli minulle tosiaan jo ennalta tuttu, siinä määrin huomattavasta klassikosta on kyse. Tapahtumat sijoittuvat Kanadaan Prinssi Edwardin saarelle, jossa Avonlean kylässä asuva sisaruskaksikko Marilla ja Matthew Cuthbert – kirja muuten panttaa melko pitkään tietoa että Cuthbertit ovat sisaruksia eivätkä aviopari – haluaa adoptoida orpopojan saadakseen Matthew’lle apua talon töihin. Asia annetaan tuttavan hoidettavaksi ja kas, orpopojan sijasta Cuthbertit saavat Annen, 11-vuotiaan tytön. Ensimmäinen ajatus on korjata virhe ja palauttaa lapsi, mutta jo vaunumatkalla rautatieasemalta kotiin Anne onnistuu hurmaamaan juron ja vähäpuheisen Matthew’n täysin runsaalla mielikuvituksellaan ja tauottomalla höpötyksellään. Marilla on vähän vaikeammin ylipuhuttava, mutta taipuu hänkin. 

 

Sen jälkeen kirja seuraa Annen vaiheita 11-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Kirjassa ei ole varsinaista yhtenäistä juonta, vaan se on irtonaisista episodeista koostuva kasvukertomus. Anne on hyväsydäminen ja hyväntahtoinen haaveilija, mutta myös kömpelö ja huoleton, joten kaikenlaisia kommelluksia riittää. Kaikki kuitenkin aina järjestyy parhain päin ja Anne on myös hyvä oppimaan virheistään. Aika kuluu vähän epätasaisesti: pääpaino on Annen alkuvaiheissa Avonleassa ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä isompia hyppäyksiä tapahtuu. Alunperin tarinan oli tarkoitus olla itsenäinen teos, mutta kustantaja L. C. Page & Co sai Montgomeryn jatkamaan sitä pitkäksi teossarjaksi. 

 

Vihervaaran Annen asema tyttökirjojen klassikkona on sementoitu, eikä suotta. Kirja on edelleen hurmaava teos, joka ei ole hankalasti vanhentunut. Se kuvaa yli sadan vuoden takaista aikaa ja on tietysti osin asenteiltaan vanhanaikainen, mutta siinä ei ole kohtia, jotka lapselle lukiessani hyppisin yli. Eiköhän tämä suosikkiteos löydä siis yhä uusia ystäviä. Minäkin viihdyin kirjan parissa mainiosti. Anne itse on toki ihastuttava, mutta Marilla Cuthbert on hänkin oivallinen: hapan vanhapiika pitää Annelle tiukkaa linjaa, on ankara ja kieltää, mutta sydämessään haluaa Annelle pelkkää hyvää. Sitä hyvyyttä vain ei sovi liiaksi näyttää. 

 

Terhi Leskisen uusi suomennos on alkuperäisteokselle uskollinen ja aikaisempaa lyhenneltyä suomennosta täsmällisempi. Toivonkin, että juuri se löytäisi mahdollisimman monien kirjan uusien lukijoiden käsiin vanhan ja suoraan sanottuna vanhentuneen suomennoksen sijaan. Odotan mielenkiinnolla, miten Art House toimii sarjan muiden kirjojen kanssa: niistä neljä on käännetty 1920-luvulla, viimeinen 1960-luvulla ja Montgomeryn 1930-luvulla sarjan aukkokohtien täydennykseksi kirjoittamat osat 2000-luvulla. Näitä tuoreimpia on tuskin syytä suomentaa uusiksi, mutta etenkin nuo 1920-luvun suomennokset kaipaavat varmasti uutta käännöstä. Toisaalta olisi mainiota saada koko sarja yhdenmukaisina uusina painoksina, päähenkilönä Anne eikä Anna. 

 

Toisaalta vanhan suomennosten ystävien ei tarvitse huolestua: teoksesta on otettu niin monia painoksia, että kirjoja löytyy varmasti. Viimeisin uusi painos Vesalan suomennoksesta on vuodelta 2022 ja kun Vesalan suomennoskin on jo riittävän vanha ollakseen tekijänoikeudesta vapaa, uusia painoksia tulee varmasti lisää.