Sanotaan se heti: Tuija Välipakan Saari josta olen poissa on hieno runokokoelma. Välipakka on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo 2003; tämä on Välipakan kuudes kokoelma. Saari josta olen poissa kuvaa hienolla tavalla menetystä ja menneisyyttä. 

 

 

Runoilija jatkaa: “Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?” Tämän kysymyksen äärellä liikutaan. Tapahtumapaikkana on isältä peritty mökkisaari, lukemattomien lapsuudenmuistojen ja isään liittyvien mielikuvien tapahtumapaikka. Saaressa isä hakkaa yhä halkoja, on kalassa, lämmittää saunaa. 

 

Saari josta olen poissa on koskettava ja liikuttava kuvaus läheisen menettämisestä, siitä kaikesta, missä poismenneen voi aistia ja muistaa. Runot liikkuvat sujuvasti niin ajassa kuin paikassa. Milloin ollaan nykypäivässä, milloin lapsuudessa; usein saaressa, mutta välillä myös kaupungissa, koska mitäpä paikka merkitsisi, jos ei sieltä joskus oltaisi poissa. 

 

Välipakan teksti on kuulasta ja hyvin soljuvaa. Säkeet ovat väljiä ja aseteltu sivuille elävästi, hengittävästi. Paikoittain kokoelma turvautuu visuaalisen runouden keinoihin, tekstiä on aseteltu luovasti ja kuvallisesti, taustaväreillä ja tekstuureilla leikitellään. Sopivasti, kepeällä otteella: tässä ei ole mitään pelottavan kokeellista, mutta mahdollisuuksia hyödyntäen ja tekstiä rikastuttaen. 

 

Tämä kokoelma puhuttelee aiheensa puolesta varmasti monia lukijoita ja voi koskettaa syvästikin, jos läheisen menettämisen aihe osuu sopivasti lähelle. Saari josta olen poissa tarjoaa joka tapauksessa paljon kiinnostavaa pureskeltavaa ja käsinkosketeltavaa tunnelmaa ja tunne-elämää nautittavaksi; suosittelen siis lämpimästi, vaikka aihe ei omassa elämässä juuri nyt olisikaan ajankohtainen.