Camilla Läckberg on suosikki dekkarikirjailijani, mutta siitä huolimatta luin Leijonankesyttäjän vasta yli vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Oikein hävettää, etenkin nyt, kun tiedän kuinka Läckberg ei ole menettänyt otettaan, tiukentanut sitä pikemminkin. Äänikirjaksi dekkari soveltui yllättävän hyvin. Kuuntelu antoi lukijalle paremman mahdollisuuden keksiä omia teorioitaan, joita syntyikin päässäni aika tavalla. Olinkin varma keksineeni mysteerin ratkaisun, ja vaikka päätelmäni olivat osittain oikeat, kirja onnistui vielä aivan lopussa kääntämään kaiken ylösalaisin ja jättämään minut sanattomaksi.
Yksi lempiasoistani Läckbergissä on hänen kykynsä yhdistää kaksi tarinaa, toinen menneisyydestä ja toinen nykyisyydestä, saumattomasti yhteen luoden niistä jännittävän murhamysteerin, jota lukijan on helppo itsekin yrittää ratkaista. Pitkäaikaisena Fjällbacka-sarjan fanina minusta oli lisäksi ihanaa palata minulle niin rakkaiden hahmojen elämään, etenkin Patrickia ja Ericaa oli jo aika ikävä. Leijonankesyttäjän murhatapauksesta en halua sanoa muuta kuin että se on mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla karmea. Kun sarjan kymmenes osa ilmestyy, en todellakaan aio odottaa näin pitkään!