Virginia Woolfin Aallot on lumoava teos, johon ihastuin.

Pienen kirjan suuri tarina kattoi kokonaisen ihmiselämän. On ystävykset ja lapsuus, suru, kun joku toinen saa olla oman ihastuksen lähellä. On lähtö kouluun ja itsenäistyminen, aika kasvaa aikuisemmaksi. Toisistaan erkanevat tiet ja elämänpolut, erilaiset tarinat ja jälleennäkemiset. Ihailtu nuori, joka menehtyy ja miten se koskettaa. Olisiko asiat voineet mennä toisin?

Tajunnanvirtamainen kerronta yllätti sykähdyksillään ja kiihkeällä rytmillään. Teksti tarrasi kiinni ja syklimäisesti kuljetti mukanaan. Kun käänsin sivun, täytyi lukea vielä se ja sitten seuraava, ja vielä yksi. 

Aallot on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Woolfilta (kokonaan) ja jännitin etukäteen, että ymmärränkö mitään Woolfin tajunnanvirtamaisesta ja symbolisesta kielestä. No, teksti oli toki haastavaa ja sen lukeminen otti aikansa. Vertauskuvallinen, symbolinen ja toistoa hyödyntävä kerronta ei ole helpointa lukea ja tulkita, mutta en oikeastaan pitänyt kirjaa vaikeana. Se vaatii vain keskittymistä, ja tekstin äärelle pysähtymistä. En tietenkään ymmärtänyt kaikkea! Ja oikeastaan pidin myös siitä. Arvoituksista, joita vielä jäi kansien väliin.

Kirja pitäisikin ehdottomasti lukea toisen kerran ja ehkä sen jälkeen vielä uudelleen. Tutkia ja kuoria auki sitä pikku hiljaa, kerros kerrokselta, tehden aina uusia oivalluksia ja syventäen tarinaa. 

Tai. Näin minä kirjan koin. Ja jollekin toiselle teos on varmasti ihan erilainen kokemus.

Valitettavasti kirjassa on ajalleen tyypillisesti kuvastoa, joka on rasistista ja myös suomennoksessa käytetään n-sanaa. Se tietenkin söi osansa kirjan viehättävyydestä.