Otto Vokl ei pääse unille. Ei, tiiviistä yrittämisestä viis. Uni ei tule. Kuluu tovi, sitten pyhäinmiestenpäivänä Vokl häviää jäljettömiin. Voklin ystävä Emery Conson käy selvittelemään Voklin häviämistä. Hän löytää ystävänsä kämpästä nipun muistiinmerkintöjä. Niistä löytyy jälkikirjoitus; sen myötä Conson kiitää poliisien luo, missä hänen yhteyteensä lyöttäytyy poliisietsivä Orsini Orsettini. Työ Voklin häviämisen ymmärtämiseksi käynnistyy tositoimin. 

 

Häviämiset eivät jää siihen, niitä tulee lisää. Vokliin eri menetelmin liittyviä yksilöitä menehtyy mystisesti. Ehtivätkö etsivät perimmäisten ydinkysymysten äärelle ennen kuin on ylenmäärin myöhäistä? Se jää nähtäväksi. Ei Häviämistä silti sovi yksistään rikossepitteeksi genreyttää; niin moniin näkökulmiin teoksen ulottuvuudet ylettyvät. Teoksen silmäilijä voi peräti myöntää Perecin osuneen ytimeen: 

 

 

Erityinen lumo tässä niteessä silti on. Niin hienosti se kiertelee ytimensä ympärillä: tässähän on kyse siitä, mitä ei ole, mistä ei yhtä ensimmäistä esiintymää ole koko tekstissä. Georges Perecille se oli brestiläisten kielen yleisin merkki e; kääntäjä Ville Keynäs on hyväksynyt e:n, sehän on suomen kielessä yleisyysjärjestyksessä toinen. Pois on jäänyt se yleisin merkki. Voi mielessään miettiä, miten työlästä se oikein on ollut: siinähän jää esimerkiksi pois määräinen etuliite ”le”! Kustin on myös sietänyt pitää silmät tiiviisti tekstissä virhelyöntien suhteen. Keynäs sentään kykeni Ctrl-F:llä etsimään virheet tekstistään… 

 

Käydään siis heti totuuteen: käännöstyö on tässä sepitteessä isotöistä sekä merkittävää. Joku olisi mutissut kykenemättömyydestään työhön, eikä Keynäskään epäilemättä tyystin epäröimättä ole tehtävään ryhtynyt. Ryhtyi silti, venäjäntäjän yllyttämänä, suoriutuen pyrkimyksestään erittäin hyvin. Käännös on yhtenään kääntäjänsä synnyttämää b:stä ö:hön, mut tässä niteessä se korostuu entisestään. Keynäs olkoon siis suuresti ylistetty! 

 

Termi termiltä kääntäminen on lähinnä väärinkäsitys. Edesmennyttä kääntäjä T. R.:ää (1964–2020) myötäillen: käännettävä yksikkö on koko teos; ei termien ketju, ei yksittäinen termi. Niin Keynäskin on tässä tehnyt: välittänyt Perecin tekstin hengen suomeksi, siten että suomenkielinen sisäistäjä ymmärtää, viihtyy sekä käsittää lähtötekstin tähtäämiä ymmärryksen säikeitä. Hyvä kääntäjän jälkipuhe on iäti iloni; tässä yksilössä erityisesti innostuin Keynäsin näkemyksestä teoksen perässä (jos joku tietää, mihin tennispuhe referoi, kertokoon; liekö sitten joku piikki Päättymättömän riemun suunnille). On myös poikkeuksellisen helppo nähdä, mihin Keynäs on pistellyt itsekeksimiään: jos nimessä on e, se ei ole Perecin kynästä peräisin. Näitähän riittää! 

 

Onko Häviäminen sitten pelkkä temppu eli edullinen torikuje? Se on toki yksi teoksen struktuuriin fokuksen siirtävän menetelmällisen kirjoituksen peruskivi. On se silti myös erittäin miellyttävä teos itsessäänkin. Sen tyylilliset kujeilut tekevät sisäistämisestä ensin työlästä, eikä jok’ikinen näiden sivujen yllä viihdy päätylinjoille. Jos kärryille pääsee, teos on Keynäsin termein ”helppo chorizo”. (Keynäs, niin kuin Perec, ei suostu pyrkimään täydellisyyteen. Silloin tällöin sortuu kumpikin tietoiseen kömpelyyteen; nämä joskus pistävät kohotellen silmänylistä pörheyttä. Minkäs teet, jos et sitten täräytä tuoreesti suosikikseni päätynyttä ”No voi sun Beckettin kääntäjä Beckett!”-päräytystä.) 

 

Minulle Häviäminen nouseekin vuoden ylimmäisten kirjoitusten joukkoon. Sen iloittelu, tekstin riemu, ideointivälineen tekstintuotto-osioon infektion tekevä vääränvänkyräisyys; löysin mieleni kuin itsestään hyvin pereciläis-keynäsläisiltä reiteiltä. Jos siis olet termitemppuilun ystävä, teet itsellesi päivän hyvän työn perehtymällä Häviämiseen; toki perusfiktion ystävänkin sopii pelkäämättä yrittää, josko vähän hämärämpi teksti miellyttäisi silmää. Elämys tämä nimittäin on. 

 

Teoksen filosofinen pohdiskelu siitä, miten pyrkiä kohti hävinnyttä, ei-eksistenttiä, pääsemättä ikinä sitä liki, silti kertoen siitä yllättävän suurin määrin, on hyvinkin mielekästä. Etenkin Perecin henkilön menneisyyttä tietäen – isä menehtyi sotien, äiti Oświęcimin keskitysleirillä – on Häviämisestä nähtävissä seemiläiseen heimoon tähtäävää hävitystä, kun tietty sukupiirre häviäviä ihmisiä yhdistää määrätietoisen tuhon uhreiksi. Ei siis pelkkää leikkiä tämä; vähintään ”tuol puol” leikin julkisivun on synkempiäkin sävyjä nähtävissä. 

 

Miten tästä niteestä viihdyttyykään, on silti selvää, että melkoisen kulttuurityön Ville Keynäs on tehnyt. Päähine päästä sekä Porin väen liikkumisviisu pyörimään, kun on yksi ”käännettäväksi kelvoton” teos vähemmän jäljellä. Ei tätä etevyyttä voi kuin ihmetellä: