Susanna Hastin esikoisteos Ruumis/huoneet on kirjasyksyn puhutuimpia kirjoja. Niin kuuluu olla: harvakseltaan näin väkeviä kirjoja vastaan tuleekaan. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Hast tarttuu lapsena kokemaansa seksuaaliseen väkivaltaan.

Katson tietokoneen valkoista ruutua. Nyt teen sen. Kaivan ruumiini muistista esiin jokaisen jäljelle jääneen yksityiskohdan. Puen sanoiksi kaiken minkä muistan. Huoneet, sitten ruumiit.

Tehtävä ei ole aivan helppo. Kun on koko ikänsä pyrkinyt unohtamaan väkivallan ja siitä seuranneen trauman, muistaminen ei ole vaivatonta tai kivutonta. Aikoinaan tapahtuneesta ei puhuttu: ei ole todistajia, ei poliisiraportteja, ei lääkärinlausuntoja. Niinpä uhri saa pohtia paitsi sitä, mitä joutui kokemaan, myös sitä, miksi ei koskaan puhunut asiasta.

Nyt, vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen, Hast vihdoin saattaa paperille ja täysin julkiseksi sen, mitä vielä tapahtuneesta saa muististaan kaivettua. Lopputulos on hurjaa proosaa. Kustantamo on luokitellut teoksen kaunokirjallisuuteen; minä en oikeastaan tiedä, miten tätä yksiselitteisesti luokittelisi, mutta se on selvää, että teksti on kaunista, voimakasta ja kuvaa hienosti prosessia kohti muistamista ja totuutta. Hast nojaa paitsi omiin kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa, myös runsaisiin lähteisiin, joita käytetään taidokkaasti oman ajattelun tukena. Ruumis/huoneet seisoo tukevasti leveillä harteilla.

En voinut mitenkään tietää, että ruumiini on minun. Millä sanoilla olisin siis vuonna 1994 kuvannut tapahtumia? Mitkä olisivat olleet ne sanat, joilla olisin puhunut totuutta ja joilla minua olisi uskottu?

Ihmisenä, jolla ei ole läheistä henkilökohtaista suhdetta seksuaaliseen väkivaltaan, tätä tietysti tarkastelee hieman sivusta. Minulle kirja näyttäytyy tärkeänä puheenvuorona asiasta, josta pitäisi puhua enemmän. Seksuaalista väkivaltaa kokeneelle lukijalle Ruumis/huoneet voi olla vaikeaa luettavaa; mitään kevyttä iltalukemista tämä ei kenellekään ole. Itse väkivaltaa kokeneelle kirja on varmasti raskasta ja toivottavasti eheyttävää luettavaa.

Minussa kirja herätti taas sitä voimatonta raivoa, jota saa tuntea lukiessaan naisten todistuksia kauheuksista, joita miehet saavat aikaan. Miesten olisikin hyvä lukea Ruumis/huoneet, niin taitavasti Hast sanoittaa sitä, miten vaikeaa uhrin on väkivaltaan suhtautua. Miesten on niin helppo heitellä uhrille syytöksiä ja kysymyksiä – miksi toimit näin, miksi et toiminut tässä, mikset tätä, miksi tuota. Tämä kirja tarjoaisi oivallisia mahdollisuuksia sivistyä ja ymmärtää, ettei uhrin asema ole sillä tavalla suoraviivainen ja yksinkertainen kuin millaiseksi se haluttaisiin usein pelkistää.

Jos en kerro kivusta, voidaan sanoa että nautin siitä. Vaikka kerron kivusta, voidaan silti sanoa, että nautin siitä. Vaikka kerron haluttomuudesta ja passiivisuudesta, en ole koskaan tarpeeksi viaton, sillä haluttomuuden tulisi olla totaalista, vastarinnan näkyvää ja äänekästä, mutta sen lisäksi viattomuuden vaatimusta ei voi koskaan täyttää tyydyttävästi. En voi liikkua ulos maailmasta jossa minut on tehty satoja vuosia sitten.

Ruumis/huoneet tuo mieleen toisen tämän vuoden vaikuttavista traumakirjoista, Iida Rauman Hävityksen, eikä vain siksi, että molemmissa puhutaan Charcot’sta ja hysteriasta. Kummassakin pureudutaan syvälle väkivallan kokemukseen ja siihen traumaan, jonka väkivallan kokeminen ihmiseen jättää. Molemmat ovat myös upeaa, vaikuttavaa tekstiä, jonka lukeminen jättää jälkiä. Susanna Hast on kirjoittanut yhden vuoden parhaista kirjoista.