Anne Dahlin esikoisromaani on moniääninen kertomus ylisukupolvisesta häpeän kokemuksesta. Se alkaa sotavuosista, jolloin Mirjalle olisi mieheksi luvassa Heikki. Heikki, josta Mirja ei ole kiinnostunut; Heikki, josta saada suojaa ja turvaa, pelastajaa. Sota vie kuitenkin Heikin ja Mirja jää yksin kantamaan lasta ja häpeää. 

 

Tätä naisten häpeää Sinussa asuu tuulet purkaa. Häpeän takana ei ole vain aviottomia lapsia, vaan synkempiä salaisuuksia: raiskauksia ja insestiä, sukupolvesta toiseen. Lopulta Mirjan äiti vapautuu vankilastaan, kun Mirjan isoäiti kuolee, eikä aikaa sitten tehty sopimus enää sido Mirjan äitiä. Mirjan äiti kirjoittaa salaisuutensa ja häpeänsä päiväkirjaan ja antaa sen sitten naapurin Pirkolle luettavaksi ja tämän salaisuuksia varten. 

 

Kirjan toinen osa hyppää sitten päiväkirjan mukana Pirkon sukun. Päiväkirja menee Pirkon tyttärelle Railille. Ei ole Railillakaan onnea rakkaudessaan: miehenkaipuusta seuraa lapsi, vaan ei miestä. Miehet kyllä lupaavat kihlat ja pikaiset häät, mutta katoavat sitten omille teilleen jättäen jälkeensä vain häpeää. Lopulta Raili saa kunnolliselta vaikuttavan miehen, Sakarin, mutta joku salaisuus tässäkin suhteessa hiertää. Mutta on sentään puoliso ja kaksi tytärtä. 

 

Toinen näistä tyttäristä, Aura, saa tarinassa seuraavan pääosan. Hän elää 1980-luvulla levotonta nuoruuttaan, pakenee kaikkea kunnollista ja kilttiä. Päiväkirja päätyy Auran käsiin kaikkine salaisuuksineen, siitä Aurakin saa tietää oman alkuperänsä salaisuudet ja häpeät. Ja niin edelleen – päiväkirjan tarina kiertää vielä parin mutkan kautta ja saadaanpa kirjaan vielä miesnäkökulmaakin. 

 

Anne Dahlin pyrkimyksenä on ollut näyttää, miten tavallisesta asiasta tässä häpeässä on kyse. Sitä on, totta tosiaan, kaikkialla. Tämä moniäänisyys kirjasta tosiaan välittyy, aina sekavuuteen asti. Aina ei ollut ihan helppo seurata, missä tarkalleen ottaen mennään, kun näkökulma saattoi vaihtua äidiltä tyttärelle ja tyttäreltä äidille, eikä kertojaa osoiteta suoraan. Lukijana on syytä olla hereillä. Aikakaudelta toiselle edetään sentään suhtkoht suoraviivaisesti ja Dahl on kylvänyt teoksen täyteen musiikkiviittauksia, jotka auttavat kiinnittämään tapahtumia tiettyyn aikaan. 

 

Aihe on tunteita herättävä ja tärkeä. Sisällön yksityiskohdat olivat paikoin kovinkin hurjia, mutta jos jotain olen oppinut maailmasta ja miehistä niin sen, että mitä kamalaa fiktiivisen kirjan sivuille keksitäänkin, joku mies ylittää sen tosielämässä vihellellen. Armoa olisin lukijana kaivannut lähinnä kirjan rakenteen suhteen: hieman helpompaa olisi saanut olla seurata, missä mennään ajan ja paikan suhteen. Matkan varrelle sattui luku tai pari, joiden yhteys kokonaisuuteen jäi kovin hataraksi; ainakaan minä en sitä ihan ymmärtänyt. Teksti kuitenkin virtaa taitavasti ja tunteita herättävästi ja kokonaisuutena romaani toimii hyvin. Fragmentaarinen, poukkoileva rakenne kantaa loppuun asti, vaikka lukijalta vähän vaivannäköä vaatiikiin.